Karhunpeijaiset, yhteis-euraasialainen rituaali

Ehkä tunnetuin ja sitkeimmin jatkunut muinaissuomalainen pakanallinen riitti, on kaadetun karhun sielun lepyttämis- ja tuonpuoleiseenlähettämis-rituaali. Se on yhteistä kaikille subarktisille kansoille, suomalaisille, obin-ugrilaisille ja Hokkaidon ainuillekin. Karhun peijaiset, eli hautajaiset, kertoo kunnioittavasta suhtautumisesta luonnon eläimeen ja halusta varmistaa kaadetun saaliin "sielun" paluu "kotiinsa", josta sen uskottiin palaavan uutena karhuna, saaliseläimenä, takaisin. Näkemys on itseasiassa hyvin ekologinen, ja kaikkea muuta kuin aikaisempien tutkijoiden vähättelevä yleistys "metsästysonnen varmistamisesta" taikatempuilla. Muinaisille suomalaisille, ja tämänpäivän luonnonkansoille, luonto tai metsä ei ollut paikka josta vain otetaan. Sinne annetaan ja se antaa. Tärkeälle saaliseläimelle järjestettiinkin kunnon kemut lähtiäisiksi, jotta se ei jäisi pahalle mielelle, ja jotta se ja sen suku palaisivat yhä uudelleen takaisin luonnonantimista riippuvaisen metsästäjäkansan luokse. Seuraava kuvaus perustuu pääosin Kaarle Krohnin "Suomalaisten runojen uskonto"-kirjaan vuodelta 1914.
Vanhimmat karhunpeijais kuvaukset ovat Hämeestä (1660), Savosta (1815) ja Vienasta (1890). Tavat vaihtelevat jonkinverran, mutta voidaan käsittää että on kysymys yhdestä ja samasta traditiosta. Jos joku asia on tehty eri paikkakunnilla oleellisesti eri tavoin, Krohn on ottanut esitykseensä molemmat vaihtoehdot.
Karhun kaato alkaa talvipesän paikan selvittämisestä. Ennen se yleensä löytyi, tai kerrottiin löytyneen, unen avulla. Toisinaan haettiin apua sopivan unen näkemiseen metsän haltijoilta tai vainajilta. Kun karhun makuusija on tavalla tai toisella saatu tietoon, tehtiin "kierros", eli hiihdettiin latu sopivalta etäisyydeltä pesän ympäri. Jos löytäjä halusi myydä tietonsa kaatoporukalle, katsottiin että kierretty ja merkitty pesä on ko. mielessä hänen omistuksessaan. Kierrosta ei saanut kuitenkaan hiihtää umpeen, vaan merkki-ladun aloitus ja lopetuspisteiden väliin piti jättää aukko, jotta metsänhaltija ei huomaisi mitä on tekeillä, ja varoittaisi karhua.
Karhuntappoon valmistautujaa koskivat monet rajoitukset. Parisen päivää hän pukeutui juhlavaatteisiin, eikä tehnyt töitä. Kaatopäivän aamuna noustiin varhain, pukeuduttiin nurinkäännettyihin arkivaatteisiin, jotka vielä savustettiin päreen liekillä. Jos oli viinaa, otettiin lähtöryyppy.
Pirtistä ulos lähdettäessä ovi nostettiin irti saranoistaan, ja kaatojoukko kulki saranapuolelta avatusta ovesta ulos. Näin haluttiin salata metsältä, että on lähdetty kaatoon. Sukset saattoi laittaa jalkaan vasta veräjän toisella puolen samasta syystä.
Kierroksen lähellä pysähdyttiin vielä nuotiolle, joka piti tehdä yhdeksästä puulajista. Syötiin, juotiin ja heitettiin sylipainia. Koirat savustettiin pihlajan varvulla pelon poistamiseksi, ja lopuksi miehet hyppivät tulen läpi.
Kun pesä oli löytynyt, kaikki kokoontuivat sen ympärille. Pesään ei ollut lupa ampua, vaan karhu piti saada ärsytettyä ulos. Ampumisesta ei saanut puhua selväsanaisesti, vaan esim. "antaa mennä". Ennen tuliaseita, karhu hätistettiin pesästään, hiihdettiin kiinni ja keihästettiin. Keihästaistelu karhun kanssa ei ollut vaaratonta.
Kaikki kaatoon osallistuneet kättelivät karhun sovinnon merkiksi, kun se oli saatu hengiltä. Sitten karhulta leikattiin "turparengas". Vasta tämä päätti tapaoikeudellisesti karhunkaadon, johon sen kestäessä jokainen metsässä kulkija olisi voinut liittyä täysin oikeuksin saaliiseen. Tapa lienee jäänne niiltä ajoilta, jolloin riista oli nykyistä suurempaa, ja pyynnin loputulos epävarmempaa. Satunnainen apukin oli silloin tervetullutta, ja metsästystapa turvasi kaikille mukaantulleille heidän osuutensa. Tälläiset vanhat tavat voivat säilyä vuosituhansia kenenkään uskaltamatta muuttaa niitä.
Karhu nyljettiin ja paloiteltiin joko kaatopaikalla tai vasta kotona. Tässä asiassa on noudatettu siis kahta eri käytäntöä. Karhun nylkeminen aloitettiin käpälistä. Karhunkäpälällä olikin ennen maagisia merkityksiä. Ahvenamaalta ja Volgan "mutkasta", -näistä kahdesta paikasta erityisesti, on löytynyt savesta muotoiltuja karhunkäpälä-amuletteja tms., ja permiläisissä metallivalu-esineissä on kuvattu karhun pää ja käpälät ikäänkuin peijais-asetelmassa.
Karhun verellä maalattiin puuhun risti, johon ammuttiin jokunen laukaus. Samoin karhun perna kiinnitettiin kuusen oksalle, ja siihen ammuttiin yhden kerran. On vaikea sanoa, kuinka alkuperäinen tapa tämä oli. Karhun verta piti tietty juoda luonteen karaisemisesksi.
Lihoja kuljetettaessa ei, esim. rekeen, saanut laittaa havuja, vaan tuli käyttää lepän oksia lihojen peittelemiseen. Havujen uskottiin "myrkyttävän" karhunlihan, leppä sensijaan paransi sen makua.
Ensimmäisenä kotipihaan astui joukon paras mies karhun nahkaa kantaen, tai kaksi miestä kantoi nahan korennolla. Ennen tupaan astumista, jokaisen tuli puraista leppä-palikkaa. Näin torjuttiin "metsän nenä". Sisään tuli astua juhlallisesti, rinnakkain tai käsikkäin.
Kaatojoukko söi, ryyppäsi ja jakoi keskenään lihat, paitsi sen osan joka varattiin "karhun vakkoihin". Nahka pingotettiin seinälle kuivumaan, ja ennen hajaantumista joukko päätti vakkojen päivämäärän.
Karhun tuominen nylkemättä kylään tuntuu vanhemmalta tavalta. Jos oli käytössä heonen, karhu asetettiin rekeen istuvaan asentoon. Muuten se kannettiin yhteensidottujen jalkojen välistä pistetyllä korennolla.
Tuvassa karhu asetettiin taas istumaan keskelle lattiaa, kunniavieraaksi. Nylkemistä varten lämmitettiin sauna, jossa miehet ensin kylpivät. Nylkemiseen käytettiin niin vanhaa puukkoa, ettei sen tekijää kukaan enää tiennyt. Tämä tapa voi olla yhtenevä sen kanssa, että jossainpäin käytettiin vastaaanlaisessa tilanteessa metalliaseen sijasta kiviveistä, mutta selittyy myös peijaislauluissakin esiintyvällä motiivilla johtaa syyllisyys karhun surmaamiseen pois omasta väestä.
Peijais tai vakka-päiväksi joko kutsuttiin naapurit ym. väki kaatoon osallisten lisäksi, tai jätettiin tietoisesti kutsumatta ketään, ja odotettin kaikkien tulevan kutsumatta. Näin ei ollut eroa kutsuttujen ja kuokkavieraiden välillä. Vieraat toivat jokainen oman lisänsä pitotarpeisiin, -leipää, voita (?) ja kalaa.
Ennen ostoviinojen yleistymistä, juotiin peijaisissa vain olutta, jonka piti olla ko. tilaisuutta varten valmistettua. Mitään maitotuotteita ei pidetty tarjolla, ilmeisesti nautakarjan ja karhun välisen vihanpidon vuoksi.
Kuten muissakin peijaisissa l. hautajaisissa, karhun lähtiäisissäkin juotiin reippaasti. "Kuin pää kesti".
Karhunpeijaiset olivat samalla myös "kouvon l. ohdon häät". Karhulle puettiin morsiameksi ja/tai sulhaseksi joku juhlijoista. Karhun morsiamen tuli olla 15-16 ikäinen "aivan puhdas neito".
Karhun lihan keittämiseen osallistuivat vain miehet. Rokkaan käytettiin papuja, -herneitä vain papujen puutteessa. Kun pata nostettiin tulelta, ammuttiin. Keitetty pää asetettiin ylimmäksi pöydälle ja muut lihat sen ympärille. "Hääväki" asettui sitten pöytään, sulhanen ja/tai morsian pöydän päähän. Ellei häitä kuulunut ohjelmaan, pöydän päähän istui paras runonlaulaja.
Myöhempinä aikoina osa lihoista suolattiin myyntiin, mutta aiemmin ylijäämästä lahjoitettiin köyhille, jotka eivät saaneet sanoa kiitosta saamisistaan, sillä se olisi vienyt pyyntionnen.
Toisinpaikoin naiset eivät saaneet osallistua karhunlihan syöntiin, mutta he saivat kantaa miehille olutta pöytään.
Lihaa tai keittoa ei saanut maistaa edes keittäjä ennen pöytään tuomista, ja sielläkin vasta tiettyjen toimenpiteiden jälkeen. Vati, jossa karhun pää oli, kierrätettiin mieheltä toiselle pöydän ympäri. Sitten kaatojoukon johtaja leikkasi karhulta korvan lausuen: "Otan korvan ohdolta". Toisten kysyessä: "Minkä sinne sijaan panet?" "Panen havun kolmikannan." Samoin puhein leikattiin toinenkin korva ja kärsä.
Karhun hampaat irroitettiin ja jaettiin miesten kesken. Hammas piti irroittaa paljain käsin, ja toivotuinta oli saada hammas irti loitsulla.
Karhun luita ei saanut heittää syödessä lattialle, kuten ilmeisesti normaaleihin ruokatapoihin kuului, vaan ne koottiin pöydälle vatiin. Tämä muistuttaa ikivanhasta tavasta olla rikkomatta tärkeän saaliseläimen luita, ja viedä ne metsään asianmukaiseen paikkaan. Oletetaan, että kivikautiset metsästäjät uskoivat saaliseläimen tulevan takaisin, jos luita ei ole rikottu. Suomalais-karjalaisessa karhunpeijais-traditiossa saattaa siis olla näinkin alkuperäisiä piirteitä.
Piispa Rothovius kertoo Turun yliopiston vihkijäisissä v. 1640 pitämässään saarnassa suomalaisten karhunpeijaisissa juoneen karhun maljan pimeässä sen pääkallosta, sekä mörisseen karhun tapaan.
Kun ateria oli loppunut, karhun kallo jäi tuvan pöydälle yön yli. Vasta toisena aamuna se vietiin erityiseen puuhun. Kallon vieminen toimitettiin hääkulkueen tapaan. Ensimmäisenä sulhanen ja morsian, sitten olutastiaa kantava mies, hänen jälkeensä runonlaulaja, sitten kallon kantaja, ja heitä seurasi muu väki.
Karsikkopuu valittiin joko läheltä kaatajan pihaa, tai kauempaa asutuksesta. Jokaiselle kallolle voitiin karsia oma honka, tai sitten kaikki kallot ripustettiin aina samaan pitämyspuuhun.
Kallo kiinnitettiin joko silmästään vartavasten jätettyyn pitkään oksaan, puun rungosta lyötyyn sälöön, tai naulattiin suoraan runkoon. Jos puun latva jätettiin karsimatta tupsuksi, kallo voitiin ripustaa nauhalla sen alapuolelle.
Kallo täytettiin oluella, jota myös saattoväki nautti. Sitten ammuttiin muutama laukaus ja palattiin taloon samassa järjestyksessä kuin oli tultukin.
Juhlan päätteeksi karhun talja otettiin alas seinältä, levitettiin pöydälle ja sen päältä nautittiin viimeiset juomiset. Siihen juhlat loppuivatkin kestettyään usean päivän.

Karhurunot

Karhunkaadon ja -peijaisten jokaiseen vaiheeseen liittyivät oleellisesti lauletut runot. Lähdettäessa oli jo laulettu "Karhun synty", metsässä laulettiin "metsän lukuja", ja vanhan tavan mukaan karhu laulettin ylös pesästään.
Tappopaikalla laulettiin heti kaadon jälkeen, ja kotiinkantoon liittyivät omat laulunsa. Karhua metsästä tuotaessa muutamat miehet saivat tehtäväkseen juosta edeltä käsin, merkitä reitin, ja ottaa vuorolaululla vastaan karhun ja kaatajat kotipihassa. Vuorolaulu onkin kansanrunousperinteemme ominaisin piirre.
Lihojen kantaminen keittokodasta pirttiin tapahtui sekin vuorolaulun säestyksellä, ja syötäessä ja juotaessa laulettiin silloinkin. Kallon puuhun vieneet miehet esittivät vielä vuorolaulun pihaan jääneiden kanssa vastatusten. Vanhimpina aikoina, kun lauluperinne ei vielä ollut alkanut unohtua, ilmeisesti ainuttakaan tärkeähköä asiaa ei tehty kyläyhteisössä ilman vuorolaulua, eikä lauluttomuutta osattu kuvitellakkaan. Eräs säilynyt runo laittaa jopa Viipurin linnaa piirittäneet venäläiset ja linnan ruotsalaisen päällikön vuoroherjaamaan toisiaan muurin yli.
Karhurunojen sisältö kertoo jotakin vanhasta metsästykseen liittyvästä ajatusmaailmasta. Kaadon jälkeen esitettiin ensimmäisenä lepyttelyruno:

Lyökäämme kättä kämmenillä,
läpätkäämme lapikkailla!
En minä sinua pannut,
eikä toinen kumppanini,
itse hairahit haolta,
itse vierit vempeleltä,
itse koivun konkelolta,
lepän lengolta lipesit,
puhki kultaisen kupusi,
halki marjaisen mahasi.

Kuten nykyistenkin metsästäjäkansojen vastaavassa lyriikassa, runonlaulajat yrittävät häivyttää syyllisyyttä karhun kuolemasta joko kokonaan pois, onnettomuuden tiliin, tai vierasheimoisten synniksi, kuten käytettäessä nylkemiseen unohdetulta tekijältä tai ostotavarana saatua puukkoa. Karhun päätä ja kämmeniä keitettäessä laulettiin:

Läkkämästen, käykämästen,
käykämme kären tulille,
nokkalinnun nuotiolle!
Kolme on koukkua koassa,
yksi koukku rautakoukku,
toinen koukku vaskikoukku,
kolmansi hopeakoukku;
käy kohti komantehen,
hopeaisehen hyvähän,
olemahan orren alla,
lengolle lepämähän!

Karhukeitto kannettiin keittokodasta tupaan juhlallisesti runonlaulajien kulkiessa edellä ja keiton kantajien jäljessä:

Käy tänne käpein kengin,
sukin mustin muhjuttele,
jo oot viikon vilussa ollut,
kauan kaihessa sijassa.
Läkkämästä lämpösehen,
käykämme ala katoksen!

Tuvan ovella laulajat kysyivät vastaanottajilta:

Joko on sillat siivottuna,
joko lattiat la´aistut,
joko penkit pyyhittynä,
pöyät kullin käänneltynä,
hyvän tullessa tupahan,
astuessa aikamiehen?

Tässä kuten muissakin runon kohdissa, karhuun suhtaudutaan kuten kunnioitettuun ihmiseen. Naisväkeä hätisteltiin sivummalle:

Pois vaimot oven eestä,
ulos uksen renkahista,
lapset keskilattialta!
Pois poiat porstuasta,
piiat pihtipuolisesta,
hyvän tullessa tupahan,
autuahan astuessa!

Karhun häät/hautajaiset -riitti lienee ollut miesten toimialaa jo hyvin vanhoina aikoina. Juhlaa varten valmistettu olutkin ansaitsi oman säkeen:

Tuolta tuoppini tulevi,
kannuni karattelei,
täys´on tuoppi, täys´on tuoja,
täyen on antanut Jumala.

Kun karhun päätä kuljetettiin lautasella mieheltä toiselle pöydän ympäri, laulettiin:

Nyt se ohto kääntelekse,
nyt on ohto oveen päin,
nyt on ohto perään päin.
Nyt se metsä kääntelekse,
nyt se metsä vääntelekse,
kuin kuningas miekkoinehen,
metso purstosulkinehen.

Itse Metsän Emäntä, joka tuo mieleen Astuvansalmen "Diana" -kalliomaalauksen, kutsuttiin myös pitoihin. Jos runon säilynyt muoto ei olisikaan tuhatta vuotta vanhempi, Metsän Emän hahmo on.

Metsolan metinen muori,
metsän kultainen kuningas,
tule nyt häihin häkkösesi,
pitkävillasi pitohon!

Päätä paloiteltaessa laulettiin:

Otan nenän oholtani,
vainun tuntemattomaksi;
otan korvan oholtani,
korvan kuulemattomaksi;
otan silmän oholtani,
silmän näkemättömäksi.

Vanhassa suomalais-karjalaisessa yhteisössä elettiin siis keskellä kalevalaisuutta. Arkiset tapahtumat ja merkkipäivät otettiin vastaan kaikkien tuntemilla perityillä menoilla, joissa kalevalamittainen vuorolaulu oli keskeisessä osassa. Yhteisesti hallittu perinne ja tärkeimpien tapahtumien, kuten po. karhunkaadon, viettäminen yhteisön kesken, eikä vain perhepiirissä, lujittivat yhtenkuuluvuutta ja identiteettiä. Tässä mielessä nykyinen suomalainen urbaani tapakulttuuri on täysin vastakkainen. Mitään omaa ei tunneta, ja naapuria tuskin tervehditään.
Kallon puuhun ripustaja laulaa seuraavat säkeet:

Panen lehville leveille,
oksille olovimmille.
Jos ma latvahan panisin,
siinä tuuli kuivoaisi,
ahava pahoin panisi;
oisin kaivanut karihin,
söisit mustat muurajaiset.
Sano täältä saatuasi,
Metsolahan mentyäsi:
"Ei täällä pahoin pijetty,
simoa täällä syötettihin,
mesijuomat juotettihin."

Karhunpeijaisten alkuperäisin idea tulee selvästi esiin viimeisistä säkeistä. Karhua kohdeltiin kuin kunniavierasta, jotta se tulisi takaisin sukuineen ja heimoineen. Tämä onkin täysin toisenlaista tajuntaa, kuin tämän vuosisadan "suuri valkoinen metsästäjä"-ajattelu, joka pyörii machoilun, sovinismin, voitonmerkkien ja luonnosta vieraantuneen itsekkyyden ympärillä.
Ekologinen ajattelu, eli luonnon näkeminen prosessina josta ihmisen täytyy huolehtia jotta luonto huolehtisi hänen tarpeistaan tulevaisuudessakin, ei ole uusi keksintö ainakaan meille suomalaisille. Löydämme sen kansanrunoistamme, jos vaivaudumme lukemaan niitä ilman judeokristillisiä silmälaseja, eli unohdamme jutun "luomakunnan herrasta", jolle kaikki hyvä kuuluu ilman vastuuta hyvän jatkuvuudesta.
Kansanperinteestämme kannattaa siis olla kiinnostunut, vaikka Kalevalan hengetön pakkosyöttö kouluissa onkin jättänyt mieleen ennakoluuloja ja vierastamista.

Ehkä tunnetuin ja sitkeimmin jatkunut muinaissuomalainen pakanallinen riitti, on kaadetun karhun sielun lepyttämis- ja tuonpuoleiseenlähettämis-rituaali. Se on yhteistä kaikille subarktisille kansoille, suomalaisille, obin-ugrilaisille ja Hokkaidon ainuillekin. Karhun peijaiset, eli hautajaiset, kertoo kunnioittavasta suhtautumisesta luonnon eläimeen ja halusta varmistaa kaadetun saaliin "sielun" paluu "kotiinsa", josta sen uskottiin palaavan uutena karhuna, saaliseläimenä, takaisin. Näkemys on itseasiassa hyvin ekologinen, ja kaikkea muuta kuin aikaisempien tutkijoiden vähättelevä yleistys "metsästysonnen varmistamisesta" taikatempuilla. Muinaisille suomalaisille, ja tämänpäivän luonnonkansoille, luonto tai metsä ei ollut paikka josta vain otetaan. Sinne annetaan ja se antaa. Tärkeälle saaliseläimelle järjestettiinkin kunnon kemut lähtiäisiksi, jotta se ei jäisi pahalle mielelle, ja jotta se ja sen suku palaisivat yhä uudelleen takaisin luonnonantimista riippuvaisen metsästäjäkansan luokse. Seuraava kuvaus perustuu pääosin Kaarle Krohnin "Suomalaisten runojen uskonto"-kirjaan vuodelta 1914.
Vanhimmat karhunpeijais kuvaukset ovat Hämeestä (1660), Savosta (1815) ja Vienasta (1890). Tavat vaihtelevat jonkinverran, mutta voidaan käsittää että on kysymys yhdestä ja samasta traditiosta. Jos joku asia on tehty eri paikkakunnilla oleellisesti eri tavoin, Krohn on ottanut esitykseensä molemmat vaihtoehdot.
Karhun kaato alkaa talvipesän paikan selvittämisestä. Ennen se yleensä löytyi, tai kerrottiin löytyneen, unen avulla. Toisinaan haettiin apua sopivan unen näkemiseen metsän haltijoilta tai vainajilta. Kun karhun makuusija on tavalla tai toisella saatu tietoon, tehtiin "kierros", eli hiihdettiin latu sopivalta etäisyydeltä pesän ympäri. Jos löytäjä halusi myydä tietonsa kaatoporukalle, katsottiin että kierretty ja merkitty pesä on ko. mielessä hänen omistuksessaan. Kierrosta ei saanut kuitenkaan hiihtää umpeen, vaan merkki-ladun aloitus ja lopetuspisteiden väliin piti jättää aukko, jotta metsänhaltija ei huomaisi mitä on tekeillä, ja varoittaisi karhua.
Karhuntappoon valmistautujaa koskivat monet rajoitukset. Parisen päivää hän pukeutui juhlavaatteisiin, eikä tehnyt töitä. Kaatopäivän aamuna noustiin varhain, pukeuduttiin nurinkäännettyihin arkivaatteisiin, jotka vielä savustettiin päreen liekillä. Jos oli viinaa, otettiin lähtöryyppy.
Pirtistä ulos lähdettäessä ovi nostettiin irti saranoistaan, ja kaatojoukko kulki saranapuolelta avatusta ovesta ulos. Näin haluttiin salata metsältä, että on lähdetty kaatoon. Sukset saattoi laittaa jalkaan vasta veräjän toisella puolen samasta syystä.
Kierroksen lähellä pysähdyttiin vielä nuotiolle, joka piti tehdä yhdeksästä puulajista. Syötiin, juotiin ja heitettiin sylipainia. Koirat savustettiin pihlajan varvulla pelon poistamiseksi, ja lopuksi miehet hyppivät tulen läpi.
Kun pesä oli löytynyt, kaikki kokoontuivat sen ympärille. Pesään ei ollut lupa ampua, vaan karhu piti saada ärsytettyä ulos. Ampumisesta ei saanut puhua selväsanaisesti, vaan esim. "antaa mennä". Ennen tuliaseita, karhu hätistettiin pesästään, hiihdettiin kiinni ja keihästettiin. Keihästaistelu karhun kanssa ei ollut vaaratonta.
Kaikki kaatoon osallistuneet kättelivät karhun sovinnon merkiksi, kun se oli saatu hengiltä. Sitten karhulta leikattiin "turparengas". Vasta tämä päätti tapaoikeudellisesti karhunkaadon, johon sen kestäessä jokainen metsässä kulkija olisi voinut liittyä täysin oikeuksin saaliiseen. Tapa lienee jäänne niiltä ajoilta, jolloin riista oli nykyistä suurempaa, ja pyynnin loputulos epävarmempaa. Satunnainen apukin oli silloin tervetullutta, ja metsästystapa turvasi kaikille mukaantulleille heidän osuutensa. Tälläiset vanhat tavat voivat säilyä vuosituhansia kenenkään uskaltamatta muuttaa niitä.
Karhu nyljettiin ja paloiteltiin joko kaatopaikalla tai vasta kotona. Tässä asiassa on noudatettu siis kahta eri käytäntöä. Karhun nylkeminen aloitettiin käpälistä. Karhunkäpälällä olikin ennen maagisia merkityksiä. Ahvenamaalta ja Volgan "mutkasta", -näistä kahdesta paikasta erityisesti, on löytynyt savesta muotoiltuja karhunkäpälä-amuletteja tms., ja permiläisissä metallivalu-esineissä on kuvattu karhun pää ja käpälät ikäänkuin peijais-asetelmassa.
Karhun verellä maalattiin puuhun risti, johon ammuttiin jokunen laukaus. Samoin karhun perna kiinnitettiin kuusen oksalle, ja siihen ammuttiin yhden kerran. On vaikea sanoa, kuinka alkuperäinen tapa tämä oli. Karhun verta piti tietty juoda luonteen karaisemisesksi.
Lihoja kuljetettaessa ei, esim. rekeen, saanut laittaa havuja, vaan tuli käyttää lepän oksia lihojen peittelemiseen. Havujen uskottiin "myrkyttävän" karhunlihan, leppä sensijaan paransi sen makua.
Ensimmäisenä kotipihaan astui joukon paras mies karhun nahkaa kantaen, tai kaksi miestä kantoi nahan korennolla. Ennen tupaan astumista, jokaisen tuli puraista leppä-palikkaa. Näin torjuttiin "metsän nenä". Sisään tuli astua juhlallisesti, rinnakkain tai käsikkäin.
Kaatojoukko söi, ryyppäsi ja jakoi keskenään lihat, paitsi sen osan joka varattiin "karhun vakkoihin". Nahka pingotettiin seinälle kuivumaan, ja ennen hajaantumista joukko päätti vakkojen päivämäärän.
Karhun tuominen nylkemättä kylään tuntuu vanhemmalta tavalta. Jos oli käytössä heonen, karhu asetettiin rekeen istuvaan asentoon. Muuten se kannettiin yhteensidottujen jalkojen välistä pistetyllä korennolla.
Tuvassa karhu asetettiin taas istumaan keskelle lattiaa, kunniavieraaksi. Nylkemistä varten lämmitettiin sauna, jossa miehet ensin kylpivät. Nylkemiseen käytettiin niin vanhaa puukkoa, ettei sen tekijää kukaan enää tiennyt. Tämä tapa voi olla yhtenevä sen kanssa, että jossainpäin käytettiin vastaaanlaisessa tilanteessa metalliaseen sijasta kiviveistä, mutta selittyy myös peijaislauluissakin esiintyvällä motiivilla johtaa syyllisyys karhun surmaamiseen pois omasta väestä.
Peijais tai vakka-päiväksi joko kutsuttiin naapurit ym. väki kaatoon osallisten lisäksi, tai jätettiin tietoisesti kutsumatta ketään, ja odotettin kaikkien tulevan kutsumatta. Näin ei ollut eroa kutsuttujen ja kuokkavieraiden välillä. Vieraat toivat jokainen oman lisänsä pitotarpeisiin, -leipää, voita (?) ja kalaa.
Ennen ostoviinojen yleistymistä, juotiin peijaisissa vain olutta, jonka piti olla ko. tilaisuutta varten valmistettua. Mitään maitotuotteita ei pidetty tarjolla, ilmeisesti nautakarjan ja karhun välisen vihanpidon vuoksi.
Kuten muissakin peijaisissa l. hautajaisissa, karhun lähtiäisissäkin juotiin reippaasti. "Kuin pää kesti".
Karhunpeijaiset olivat samalla myös "kouvon l. ohdon häät". Karhulle puettiin morsiameksi ja/tai sulhaseksi joku juhlijoista. Karhun morsiamen tuli olla 15-16 ikäinen "aivan puhdas neito".
Karhun lihan keittämiseen osallistuivat vain miehet. Rokkaan käytettiin papuja, -herneitä vain papujen puutteessa. Kun pata nostettiin tulelta, ammuttiin. Keitetty pää asetettiin ylimmäksi pöydälle ja muut lihat sen ympärille. "Hääväki" asettui sitten pöytään, sulhanen ja/tai morsian pöydän päähän. Ellei häitä kuulunut ohjelmaan, pöydän päähän istui paras runonlaulaja.
Myöhempinä aikoina osa lihoista suolattiin myyntiin, mutta aiemmin ylijäämästä lahjoitettiin köyhille, jotka eivät saaneet sanoa kiitosta saamisistaan, sillä se olisi vienyt pyyntionnen.
Toisinpaikoin naiset eivät saaneet osallistua karhunlihan syöntiin, mutta he saivat kantaa miehille olutta pöytään.
Lihaa tai keittoa ei saanut maistaa edes keittäjä ennen pöytään tuomista, ja sielläkin vasta tiettyjen toimenpiteiden jälkeen. Vati, jossa karhun pää oli, kierrätettiin mieheltä toiselle pöydän ympäri. Sitten kaatojoukon johtaja leikkasi karhulta korvan lausuen: "Otan korvan ohdolta". Toisten kysyessä: "Minkä sinne sijaan panet?" "Panen havun kolmikannan." Samoin puhein leikattiin toinenkin korva ja kärsä.
Karhun hampaat irroitettiin ja jaettiin miesten kesken. Hammas piti irroittaa paljain käsin, ja toivotuinta oli saada hammas irti loitsulla.
Karhun luita ei saanut heittää syödessä lattialle, kuten ilmeisesti normaaleihin ruokatapoihin kuului, vaan ne koottiin pöydälle vatiin. Tämä muistuttaa ikivanhasta tavasta olla rikkomatta tärkeän saaliseläimen luita, ja viedä ne metsään asianmukaiseen paikkaan. Oletetaan, että kivikautiset metsästäjät uskoivat saaliseläimen tulevan takaisin, jos luita ei ole rikottu. Suomalais-karjalaisessa karhunpeijais-traditiossa saattaa siis olla näinkin alkuperäisiä piirteitä.
Piispa Rothovius kertoo Turun yliopiston vihkijäisissä v. 1640 pitämässään saarnassa suomalaisten karhunpeijaisissa juoneen karhun maljan pimeässä sen pääkallosta, sekä mörisseen karhun tapaan.
Kun ateria oli loppunut, karhun kallo jäi tuvan pöydälle yön yli. Vasta toisena aamuna se vietiin erityiseen puuhun. Kallon vieminen toimitettiin hääkulkueen tapaan. Ensimmäisenä sulhanen ja morsian, sitten olutastiaa kantava mies, hänen jälkeensä runonlaulaja, sitten kallon kantaja, ja heitä seurasi muu väki.
Karsikkopuu valittiin joko läheltä kaatajan pihaa, tai kauempaa asutuksesta. Jokaiselle kallolle voitiin karsia oma honka, tai sitten kaikki kallot ripustettiin aina samaan pitämyspuuhun.
Kallo kiinnitettiin joko silmästään vartavasten jätettyyn pitkään oksaan, puun rungosta lyötyyn sälöön, tai naulattiin suoraan runkoon. Jos puun latva jätettiin karsimatta tupsuksi, kallo voitiin ripustaa nauhalla sen alapuolelle.
Kallo täytettiin oluella, jota myös saattoväki nautti. Sitten ammuttiin muutama laukaus ja palattiin taloon samassa järjestyksessä kuin oli tultukin.
Juhlan päätteeksi karhun talja otettiin alas seinältä, levitettiin pöydälle ja sen päältä nautittiin viimeiset juomiset. Siihen juhlat loppuivatkin kestettyään usean päivän.

Karhunpeijaisten alkuperäisin idea tulee selvästi esiin viimeisistä säkeistä. Karhua kohdeltiin kuin kunniavierasta, jotta se tulisi takaisin sukuineen ja heimoineen. Tämä onkin täysin toisenlaista tajuntaa, kuin tämän vuosisadan "suuri valkoinen metsästäjä"-ajattelu, joka pyörii machoilun, sovinismin, voitonmerkkien ja luonnosta vieraantuneen itsekkyyden ympärillä.
Ekologinen ajattelu, eli luonnon näkeminen prosessina josta ihmisen täytyy huolehtia jotta luonto huolehtisi hänen tarpeistaan tulevaisuudessakin, ei ole uusi keksintö ainakaan meille suomalaisille. Löydämme sen kansanrunoistamme, jos vaivaudumme lukemaan niitä ilman judeokristillisiä silmälaseja, eli unohdamme jutun "luomakunnan herrasta", jolle kaikki hyvä kuuluu ilman vastuuta hyvän jatkuvuudesta.
Kansanperinteestämme kannattaa siis olla kiinnostunut, vaikka Kalevalan hengetön pakkosyöttö kouluissa onkin jättänyt mieleen ennakoluuloja ja vierastamista.