| Suomalaiset Pakanasivut, pääsivu | Uudet | Suomi ja suomalais-ugrilaiset | Noidat | Matriarkaatti, patriarkaatti | Eurooppa | Filosofia | Patriakaalisuuden patologia | Luonto, Gaia | Kristinusko, Islam | Yhteiskunta, Starhawk | Marija Gimbutas, Riane Eisler | Jumalatar | Suomen historia | Historia: Pakanuus ja kansanperinne | Eurooppalaisten ja suomalaisten alkuperä | Labyrintit | Muut aiheet | English |Vipunen-foorumin päävalikko

Venäläisen tutkijan Melnikovin kertomus, joka pohjautuu jo kadonneeseen käsikirjoitukseen, kuvaa mordvalaisten perinteellistä uhritoimitusta. Kuvauksesta selviää hyvin pakanallisten riittien tehtävä yhteisöä koossapitävinä yhteisinä tilaisuuksina, joilla on merkitystä myös etnisen identiteetin säilyttämisessä venäläistämispaineen alaisille suomalais-ugrilaisille kansoille. Melnikovin kirjoitus on selostettu Julius Krohnin mainiossa kirjassa "Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus" (1894), johon seuraava lyhennelmä pohjautuu. Kuvat ovat naapurikansan, udmurttien, samanlaisista heimojuhlista melko tarkkaan 100 vuotta myöhemmältä ajalta. Kuvaus sopinee pääosin nykyisiinkin menoihin.
Uhrilehto Uhriaterian valmistus Uhripapit Osallistujia Uhrilahjoja	Volgansuomalaisessa yhteisössä on henkilöitä, joille koko kylää tai piirikuntaa koskevien uskonnollisten juhlien järjestäminen kuuluu joko perittynä tehtävänä, tai heidät ko. asemaan valittu. He ovat yleensä siviilielämässäänkin arvostettuja ja vaikutusvaltaisia. Mm. Gorbatshovin "glasnost"-politiikan aikana, kun erilaisia stalinistisia vapaudenrajoituksia ja kansallisuussortoa alettiin varovaisesti lopettaa, myös mordvalaiset ryhtyivät noudattamaan julkisesti vanhoja perinteitään tarvitsematta pelätä politrukkeja. Usein pakanallisen rituaalin "seremoniamestarina" eli pappina toimi paikallinen kolhoosijohtaja tms., jos hän oli omaa kansaa. Melnikovin tuntee rituaalin johtajan nimellä prjavt. Mareilla (tseremisseillä) pakanallisen uhripapin nimitys on kart. Muinaisesten suomalaisten ja germaanien, sekä nykyisten pakanallista perinnettä ylläpitävien kansojen, marien, udmurttien, jne., elämäntavassa yhteisesti määräpäivinä järjestetyt uskonnolliset tilaisuudet olivat/ovat uskonnonharjoittamisen keskeisin osa. Skandinavian saagoissa mainitaan monen merkkihenkilön kohdalla: "Hän järjesti uhrit", tai "oli tunnollinen uhrien järjestäjä". Skandinavian "viikinkiaikainen" yhteiskunta oli polarisoituneempi, kuin nykyaikaisen tutkimuksen tavoittamilla volgansuomalaisilla. Saagat kertovat, kuinka temppeleiden ylläpito ja rituaalien järjestäminen kuului pakanallisessa Islannissa ylimyksille. Volgansuomalaisilla uskonnonharjoittamisen johto on kylän tms. valitsemalla henkilöllä, jonka sosiaalinen asema ei poikkea radikaalisti muista. Hän on muita kunnioitetumpi, ensimmäinen vertaistensa joukossa, mutta ei "yläluokkaa". Kirjoitettu historia mainitsee ruhtinaita, kuninkaita ja ylimyksiä myös volgan- ja itämerensuomalaisilta, ja myös hanteiltakin (voguleilta). Sotapäällikkö on voinut jäädä historiaan nimellä "Valittu", mikä voi olla erisnimi mutta todennäköisemmin arvoon ja asemaan liittyvä nimitys. Niin tai näin, se antaa kuitenkin vihjeen siitä, mihin hänen asemansa perustui. Saagoista tuttu pöyhkeä luokkajako näyttää siis puuttuneen suomalaisugrilaisilta. Pakanuuden aikaisessa Pohjois-Euroopassa yhteisöä kokoavien ja sen menestystä varmistavien rituaalien järjestämisestä vastasi siis yhteisön moraalinen tai hallinollinen johtaja. Tämä sopii hyvin myös Väinämöisen esiintymiseen Kalevalassa shamaanin, tietäjän (=uhripapin), sotapäällikön ja jumalallisen esi-isän rooleissa. Voitte siis aivanhyvin kuvitella "väinämöisen" seuraavan kertomuksen rituaalin johtajan, prjavtin, paikalle. Takaisin Melnikoviin: Kun väki haluaa juhlan järjestettäväksi erityisestä syystä, tai asianmukainen päivämäärä lähestyy, viitisen kylänvanhinta lähtee tapaamaan prjavtia. Valtuuskunta seisahtuu tämän talon edustalle, ja prjavt joka osaakin odottaa heitä, käskee avata portit ja kutsuu vieraat pihaansa, jossa hän odottaa parhaimpiinsa pukeutuneena keskellä pihaa sijaitsevan uhrikiven luona. Volgansuomalaisten kylät ovat useimmiten raittikyliä, joissa talot ovat tiiviisti vierekkäin rivissä kylänraitin varrella rakennusten päätyjen ja koristeellisten porttien muodostaessa yhtenäisen näkymän. Tuvassa prjavt sytyttää tähän tarkoitukseen valmistetun vahakynttilän, ja ilmoittaa kynttilää kädessään pitäen juhlapäivän ja nimittää toimihenkilöt. Prjavt jakaa toimihenkilöille aseet ja muut tarvikkeet: Purendejille pyhät astiat, joihin kyläläiset antavat juhlaa varten koottavat lahjat ja varat, ja jambideille uhriveitset.
Kun päätös juhlan järjestämisestä on tullut tietoon, kaikissa taloissa aloitetaan valmistelut. Naiset ompelevat taloa kohti 3-5 pussia tarpeita varten. Hunajalle, jauhoille, kananmunille, voille ja kolikoille tehdään omat pussinsa. Pussien suuhun kiinnitetään pitkät nauhat. Lahjojen valmistus on kokonaan naisten työtä. Miehet eivät saa olla edes paikalla niitä valmisteltaessa tai kerääjälle luovutettaessa. Kerääjäryhmässä on sekä purendeji että jambidi. Ryhmän tullessa taloon, jambidi iskee viisi kertaa pyhällä uhriveitsellä porttiin lukien siunauksen talon puolesta. Sama toistuu uhrikivellä ja talon ovella. Tuvassa lahjapussit on asetettu valkoisella liinalla peitetylle pöydälle, jonka luona naidut naiset seisovat selin oveen paidatta, tytöt puettuina. Vanhin vaimoista ottaa lahjapussin pöydältä, ja heilauttaa sen nauhoistaan olkansa yli ja astuu takaperin kerääjän luokse, joka sieppaa pussin astiaansa. Nainen ei saa katsoa kerääjään tapahtuman aikana. Kun jokainen talon naiduista naisista on luovuttanut lahjansa, kerääjät poistuvat. Prjavt ottaa vastaan kerätyt varat, ja käskee purendejit oluen panoon ja pozanbunavedit ostamaan rahoilla uhrieläimiä. Uhrieläinten väristä oli tarkkoja määräyksiä. Härän kuului olla ruskeankeltainen, oinaan taas valkoinen. Jos oikeaa väriä ei löytynyt, valittiin yksivärisiä eläimiä. Saamelaisten tiedetään muuten maksaneen korkeitakin hintoja mustista lehmistä uhrieläimiä ostaessaan. Juhlapäivän aamuna purendejit vievät pyhät keräysastiansa uhrilehtoon pyhän puun juurelle, täyttävät ne oluella, ja asettavat saman puun alle leipää ja suolaa. Kashangorodit kiinnittävät puun oksille orsia, joihin he ripustavat paistamiaan kakkuja. Pozanbunavedit tuovat uhrieläimet pyhälle paikalle. Juhlaväki seuraa teurastusta niin, että prjavt seisoo etummaisena ja muut hänen takanaan. Miesten paikka on oikealla puolella, naiset vasemmalla niin että naimattomat tytöt ovat vaimojen takana. Silläaikaa jambidit valmisteleat nuotiot ja padat lihojen keittämistä varten. Tuli haetaan olutastioiden reunoissa palavista tuohuksista, joiden sytyttämisestä ovat huolehtineet turostorit. Jokainen eläin keitetään omassa kattilassaan. Eräs uhrijuhlan toimihenkilöistä, vozate, on jo ennen muun väen saapumista kiiennyt pyhään puuhun, johtaa rukouksen lukemalla säkeet, jotka väki toistaa. Vuorolausuntaa kestää puolisen tuntia, jonka jälkeen seuraa toinen rukous kansan laskeutuessa polvilleen kohotetuin käsin, ja taivaalle katsoen. Vozate laskeutuu nyt puusta, asettuu korokkeelle puun juurelle, jossa ovat myös oluet, ja rukoilee hetken itsekseen. Kun hän astuu alas, prjavt antaa hänelle pyhän kauhan. Vozate ottaa kauhaan leipää ja suolaa, ottaa uhriveitsellä padasta lihaa ja uhrieläimen kielen asettaen nämäkin kauhaan. Vozate nousee uudelleen korokkeelle, kohottaa kauhaa taivasta kohti, ja pyytää jumalia huomaamaan uhrin ja ottamaan. Tämän ajan kansa seisoo ääneti kasvot itään. Vozate heittää nyt kauhan sisällyksen tuleen, ja väki laskeutuu polvilleen kohottaen kätensä, ja huutaen suurella äänellä jumalia. Yksi oluttynnyri palavine tuohuksineen nostetaan korkealle, ja säkkipillinsoittajat asettuvat sen ympärille. Tynnyriä nostetaan ja lasketaan pillien soidessa ja kansan laulaessa uhrilaulua. Säkkipilli on ollut vanhastaan tunnettu suomalais-ugrilaisella alueella, ja liittyy vanhoihin uskonnollisiin menoihin. Virossa se tunnettiin toorupillinä, Thorin eli Taaran pillinä. Vozate täyttää pyhän kauhan oluella, kohottaa sitä taivasta kohti, ja rukoiltuaan kaataa kauhan sisällön tuleen. Olut on näin pyhitetty. Olutta koskevalta osaltaan rituaali voi periytyä maanviljelyksen alkuajoilta. Pyhitetystä oluesta maistaa ensimmäisenä prjavt, ja sitten muut miehet. Vozate nousee takaisin puuhun, ja vaatii jälleen väkeä vaikenemaan. Hänelle ojennetaan kauhallinen olutta, ja pidettyään pitkän rukouksen, vozate purskauttaa olutta juhlaväen päälle. Laskeuduttuaan maahan, hän kiinnittää sytytetyn vahakynttilän puhun, ja kastelee puun juuria oluella. Tämän kaiken kestäessä lihat ovatkin kypsyneet padoissa. Ne paloitellaan uhriveitsellä ja jaetaan puuvadeille. Prjavt ottaa jälleen ensimmäisenä, ja hänen jälkeensä miehet iänmukaisessa järjestyksessä. Vozate saa pyhään puuhun kauhallisen lihalientä, jonka hän purskauttaa juhlaväen suuntaan. Leivät, kakut ja piirakat, joita on kerätty taloista, jaetaan nyt ja väki istuu syömään uhriateriaa. Tytöt, jotka ovat joutuneet olemaan tähän asti sivussa, vaativat nyt mukaan huutaen: "Prjavt vanhin, tahdomme syödä ja juoda." Heidät päästetään nyt mukaan, mutta käsketäänkin kohta ylös laulamaan. Tytöt esittävät erityisen uhrilaulun säkkipillien säestyksellä, ja syöminkien loppuajan he saavatkin toistaa esityksensä useita kertoja. Syömättäjäänet ruuat väki vie mukanaan, ja luut, sarvet ja kaviot poltetaan tulisijoilla. Mordvalaisten uhritoimitus on siis tyypillisin uhriateria, jossa jumalat nauttivat antimet periaatteessa, ja väki itse käytännössä. Muinaismuistoyhdistyksen pitäjäraporteissa mainitaan Länsi-Suomessakin olleen sitkeitä yhteisateria-traditioita, joista papit eivät pitäneet mutta omasta mielestään moitteettoman kristilliset talonpojat harrastivat sitkeästi vielä 1800-luvun alussa. Kokoontumisia pidettiin erityisillä paikoilla kylien ulkopuolella, usein korkeilla mäillä. Kertomusten mukaan näissä juhlissa syötiin, hypittiin, laulettiin ja "mässättiin". Erityisesti nuorisolla kerrotaan olleen hauskaa. Volgansuomalaisten ja permiläisten nykyaikaan asti jatkunut, -ja edelleen jatkuva, pakanallinen perinne lienee kokenut monia uudistuksia vuosituhansien aikana, ja traditiossa löytynee ainakin neljä eriaikaista vaikute-kerrostumaa. Se tarjoaa kuitenkin elävän esimerkin katkeamattomasta pakanuudenharjoittamisesta, ja ikkunan esi-kristillisen ja esi-indoeurooppalaisenkin Euroopan kulttuuriin ja uskontoon, ja meille suomalaisille ennenkaikkea lähestysmistien omaan menneisyyteemme, suomalaiseen pakanalliseen muinaiskulttuuriin, josta Kalevalankin tärkeimmät ja vaikuttavimmat, -ja suomalaisimmat, ainekset ovat peräisin.

Mordovia