Arjalainen vaikutus suomalaisten muinaisessa uskonnossa

Uutta tietoa suomalaisugrilaisesta ja
indoeurooppalaisesta kantakielestä

Indoeurooppalainen kieliryhmä

Arjalainen vaikutus suomalaisten muinaisessa uskonnossa

Suomalaisten uskonnosta, siinä muodossa missä se oli kristillistämisen alkaessa, on tunnistettavissa useita kerrostumia. Vanhin myyttiaines on yhteistä subboreaalisen metsävyöhykkeen kansoille Kanadasta Fennoskandiaan, ja löytyy myös eteläisempien kulttuurien mytologioiden pohjalta. Tämä kerrostuma yhdistyy metsästys-keräily -elinkeinoon, ja maanviljely toikin mukanaan uusia jumalia ja uuden tavan käsittää entiset. Suomalainen mytologia ei ole kuitenkaan näiden kahden tekijän summa, vaan olemme olleet keskeytyksettä mukana Euraasian käsittävässä vuorovaikutuksien prosessissa, ja meille on tullut innovaatio-aaltoja, joiden vaikutuksesta suomalaisten muinaisuskonto muotoutui sellaiseksi, kuin sen tunnemme. Tarkastelemme tässä indoeurooppalaisilta omaksuttuja vaikutteita, joista tärkein on personoitunut ukkosenjumala, Ukko.

Indoeurooppalaiset ja uralilaiset Volgalla:

Nykyisen käsityksen mukaan kanta-uralin puhujat ja indoeurooppalaista kantakieltä käyttäneet paimentolaiset elivät rinnakkain Etelä-Venäjällä jo 4000 eKr. aikoihin. Tästä ajasta aina turkkilais-kansojen ja slaavien tunkeutumiseen Venäjälle, aro-vyöhykkeiden ja metsämaaston raja muodosti myös kansallisuusrajan: Uralilaiset / suomalais-ugrilaiset contra indoeurooppalaiset / indoarjalaiset / iranilaiset arokansat. "Suomalaiset" eteläiseltä Uralilta Volgan kuuluisan mutkan kautta Ukrainaan vedetyn linjan pohjoispuolella, ja "arjalaiset" siitä etelään ja itään.
Monet vastaanottamamme kulttuuri-innovaatiot ym. trendit suodattuivat tämän rajan yli. Persian pyhässä Avestan kielessä oleva myyttistä jättiläis(kala-)hirviötä tarkoittava "Kara" on todettu nyky-suomen "kalan" kanssa yhteneväksi. Näyttää siis siltä, että indoeurooppalainen puoli omaksui jonkin uralilaisten metsästäjien myytin omaan uskontoonsa. Toisensuuntaisesta liikenteestä kertoo Suuren Härän Tappo -runon ja Persiassa antiikin aikana suositun mithralaisuuden yhteensopivuus: Pieni mies tappaa suuren härän. Myytin kulkeutumista on voinut tapahtua vielä roomalais-ajalla, mutta olemme silti voineet tuntea Mithra-uskonnon vanhemman version jo Volgan maisemissa arjalais-kontaktin kautta.
Kun tietyt ilmastonmuutokset syöksivät ihmiskunnan resurssikriisiin 4000 eKr. jälkeen, indoeurooppalaiset paimentolaiset tunkivat Euroopan maanviljelysalueille. "Suomalainen" metsä-imperiumi jäi rauhaan invaasiolta, koska liikkeellelähteneiden kansanryhmien elinkeinot ja tieto-taito eivät sopineet metsäisiin oloihin. Maaginen aro-metsä -raja ylittyikin vasta kun Itä-Puolassa samaisen indoeurooppalaisen invaasio-aallon vaikutuksesta kehittynyt eurooppalaisilta maanviljelyn omaksunut vasarakirves-kulttuuri (Fatjanovo-versiona) oli saattanut Volgan "suomalaiset" maanviljelyn piiriin.
Maataviljelevien suomalais-ugrilaisten keskuuteen asettui hautalöydöistä päätellen Abashevon kulttuurin varhais-kanta-indoarjan puhujia. Joskus heidän oletetaan olleen jonkinlainen "yläluokka", mutta tämä lienee liian innokasta romantisointia ja yli-dramatisointia. Abashevo-yhteisöt ja "suomalaiset" asutukset olivat kuitenkin lomittain, ja kulttuurivaikutteita siirtyi. Kirkinen tms. taisi selittää Lemmikäisen kuoleman ja ylösnousemuksen Tuonelan joesta -episodin ilmeisen yhtäläisyyden Osiriksen kuolemaan, paloittelemiseen ja henkiin kalastamiseen "kiertelevien bysanttilaisten jonglööri-ryhmien" jätöksenä. Kun tiedämme abashevolaiset, ei tarvitse olettaa mitään noin kömpelöä.

"Kalevalassa Lemminkäisen äiti herättää kappaleiksi hakatun poikansa henkiin mehiläisen ja hunajan avulla. Tämä näyttää liittyvän ikivanhoihin arjalaisiin rituaaleihin ja myytteihin: Veda-teksteissä hevospäinen Dadhyañc omaa "hunajatiedoksi" nimitetyn salaisuuden, jonka avulla irtihakattu pää voidaan panna jälleen paikalleen (Satapatha-Brahmana 14,1,1). Tähän "henkiinherättämiseen" näyttää liittyvän rituaali, jossa ihmisen ja hevosen irtileikatut päät vaihdetaan keskenään. Perinne voi juontaa juurensa keski-Volgalta, sillä Potapovkan kulttuurista 2000 eKr. on löydetty hauta, jossa vainajalla on ihmisen pään sijasta hevosen pää. (Parpola s. 201, koosteessa "Pohjan poluilla")

Karavaaniteiden kautta Euraasian muinaiskulttuureiden kanssa kommunikoinut ja myytti-maailmaansa jatkuvasti päivittänyt muinais-suomalainen kulttuuri näyttää saaneen keskeisimpiinkin elementteihin yhteisiä piirteita arjalaisen maailman kanssa:

"Roomalainen historioitsija Tacitus kertoo ”Aesti”-kansasta kirjassaan germaaneista (julkaistu 97 e Kr). Luultavasti siihen aikaan "Aesti "(Itään muinais-skandinaaveista, tai ”esting”=östlänning) oli muinaisgermaaninen nimitys Baltialle. Nämä itämaalaiset olivat kunnioittaneet "jumalten äitiä". Roomalaisessa mytologiassa hänet tunnettiin nimellä Anna, jota Tacitus ajatteli kuvauksessaan. Muinais-iranilaiset käyttivät nimeä Anahita. Uskonnonhistorian professori H.S. Nyberg ehti ennen kuolemaansa osoittaa että Pohjan Akka Kalevalassa on identtinen Anahitan kanssa. Pohjan Akka/Anahita on siis Tacituksen tarkoittama hahmo. Näyttää siis siltä, että skyyttien vaikutus Baltian ja Suomen uskonnossa on hyvin vahva. Pohjan Akalta ryöstetään ihmemylly- Sampo. Pohjoismaisessa mytologiassa on samoilla ominaisuuksilla varustettu mylly, Grottekvarnen. Tämäkin motiivi näyttää siis tulleen Skandinaviaan skyyteiltä suomalais-balttilaista reittiä, tai Puolan kautta." Sören G. Lindgren

Pohjan Akan juuret eivät toki pääty Anna / Anahitaan, vaan johtavat syvemmälle Euraasian kulttuurien juuriin. Samaa jumal-perhettä edustaa myös Mesopotamian Ishtar, joka -kuten Lemminkäisen äiti- hakee puolisonsa takaisin Manalasta, jota hallitsee sisarensa Ereshkigal, kuoleman jumalatar. Universaalin Jumalattaren myytti onkin saattanut alunperin käsittää tärkeimmät tehtäväkokonaisuudet, joihin vasta ajan kuluessa kehittyi omat nimellä tunnetut "roolihenkilönsä". Kaikkien siivekkäiden elämän/kuoleman kierron pimeätä puolta hallitsevien jumalatarten perustyyppiä edustaa Catal Hüyükin "korppikotkajumalatar", melkein valmis "Pohjan Akka". Hänen siivekkäät ja kynnelliset hahmonsa tunnettiin Eufratin varrella, keskisellä Volgalla indoarjalaisten leireissä, ja suomalais-ugrilaisten kodissa. Anahitan ja P.Akan yhteys on siis ikivanha ja monikerroksinen, ja Skyytia-Suomi/Baltia-Sandinaavia -tie on ollut auki kulttuurivaikutteille ennen skyyttejäkin.
Monet meille ja vanhoille kulttuureille yhteiset piirteet ovatkin voineet välittyä tai saada lopullisen muotonsa "suomalaisten" ja indoarjalaisten kanssakäymisessä. Erityisesti tämä näyttää koskevan "itäisiä" kulttuurikontaktejamme.
"Suomalaisten" ensimmäinen ns. itä-raja oli siis eteläisellä Volgalla. Tämän kontaktipinnan kautta meille suodattui vaikutteita indoarjalaisten, myöhemmin skyyttien ym. iranilaisten, paimentolaisten maailmasta, joka ulottui Kiinan rajalta antiikin maailmaan, ja jossa innovaatioiden liikkuvuus oli yhtä vilkasta kuin poliittinen epävakauskin, ja jossa kaukokauppa oli johtavan kerroksen pääelinkeino. Abashevon seuraaja, Andronovon kulttuuri 2000 - 900 eKr., hallitsi koko Keski-Aasiaa ja karavaaniteitä suurten kulttuurien, ostokykyisen Lähi-Idän ja kiinnostavia tuotteita tarjoavan pohjolan välillä.
Permiläisten haudoista, joita venäläinen rahvas on tonkinut kenenkään estämättä jo satoja vuosia, on löytynyt suuria määriä persialaisia hopea-astioita, joista ilmenee mihin turkikset, mursunluu, kalaliima ym. pohjoisen tuotteet ovat päätyneet. Tuhansien vuosien yhteydenpito on jättänyt myös runsaasti lainasanoja, joita Jorma Koivulehto löytää yhä lisää.

Pohjan Akka tunnetaan myyttihahmona myös Keski-Aasiassa.

Jumo, Juma, Jumala, -- Taivas, Teivas, Diermes...

Jumala-sanue onkin laajassa käytössä Intiasta Suomeen. J.Koivulehto näkee sen kanta-arjan "dyuman", taivaallinen, kirkas, loistava, -sanan seurannaisena. Koska sanaa on käytetty Indra-jumalan määreenä, se kuuluu luontevasti jumalalliseen yhteyteen. Dyumania voikin pitää kokonaisen "Zeus-Juppiter-Deva" -sanueen kantasanana, mutta uralilaisten kielten po. sanasto ei täysin selity tällä lainasana-olettamuksella, ja numin kohdallaan tulee tenkka-poo.

Sana	Kieli	Jumala (subjekti)	Taivas, ilma	Merkitys
Dyuman	kanta-arja	Indran nimitys		taivaallinen, kirkas, loistava (adjektiivi)
Dyú-pati	muinaisintia	Indran nimitys		Taivaan herra
Dyew-s	kanta-indoeuro	jumala		"taivas-isä"
Zeu-s	kreikka	jumala		"taivas-isä"
Ju-pater	latina	jumala		"taivas-isä"
Deva	sanskriitti	jumala(t)
Dievs	lätti	jumala
Teivas, taivas	suomi		taivas	yläilmat, avaruus, jumalan olotila (krist.)
Diermes, Tiermes	saame/itä-saame	keskeinen jumaluus		vastaa länsi-saamen Horagallesia (Thor?)
seiväs	inkeri			"Maailmanpuu"
Jumo	mari	ylijumala
Jumala, jumal	suomi, eesti	ylijumala		sekä krist. että pakanallinen
Jumi-si-paz	mordva	Jumala
"Jumin häät"	suomi			perinnetapahtuma(?)
Jumis	lätti	toinen jumalkaksonen		hedelmällisyys/pellot, miespuolinen
numi	mansi			ylempi, taivaallinen (adjektiivi)
Num-Jelam	hanti	jumala		sana liitettävissä sää-aihepiiriin
*num	samojedi	jumala	taivas, sää	"kanta-uralilainen taivaanjumala"
Turem, Num-Toorum	hanti	jumala
Tarem	mansi	jumala
ilma	suomi		ilma, sää
Inmar	udmurtti	jumala
Ilmarinen	suomi	jumala, =Ukko		Lapissa "Bieggolmai"
Ibmel	saame	jumala
*(j)ilma	suom.-ugr.		ilma

Jumaluutta merkitsevien sanojen selvä yhteys sääilmiöihin ja taivaaseen näyttää uralilaisille ja indoeurooppalaisille yhteiseltä piirteeltä. J.Koivulehdon ym. perusteet sanojen lainautumiselle näyttävät päteviltä, mutta koko ilma/jumala-sanasto, jonka keskinäistä yhteenkuuluvuutta ei voi sivuuttaa, ei voilla olla kokonaisuudessaan siirtynyttä yhdestä kielestä toiseen. Ehkä vaihdon tai lainautumisen sijasta pitäisi tarkastella po. ilmiötä samanaikaisen ja katkeamattomassa vuorovaikutussuhteessa tapahtuneet kehityksen tuloksena. Yksittäisen sanan lainautumissuunnan selvittäminen voi olla toivotonta, ja turhaakin.

Indoerooppalaiset tai "proto-indoeurooppalaiset" ja uralilais-suomalainen jatkumo ovat jokatapauksessa olleet vuosituhansia rinnakkaisina toisiinsa vaikuttavina kulttuurikomplekseina, joiden yhteisten piirteiden voi olettaa näkyvän kielessä, alkuperäis-uskonnossa ja geeneissä, kuten nykyinen tutkimus onkin osoittanut.

Kulttuurivaihdon näyttämö:

Kartta esittelee indoeurooppalaisten kantakielen hajoamiseen yhdistettäviä arkeologisesti havaittavia kulttuureja. Srednij-Stog ja Khvalynsk, jonka viimeksimainitun haudoista on löytynyt suomalaisperäisiä korvakenuijia, varhaisia kiviaseita, liittyvät IE-kantakielen muodostumisvaiheeseen. Poltavkinon ja katakombi-kulttuurin aikoina IE-kieli oli jo jakaantumassa mm. kreikkaan, armeniaan ja läntisiin IE-kieliin johtavaan linjaan ja toisaalta indoarjalaiseen suuntaan (Poltavkino), josta kehittyivät iranilaiset ja Intiassa puhuttavat IE-kielet.

Korvakenuijien levikki viittaa itäisten indoeurooppalaisten yhteyksien tärkeyteen kivikauden suomalaisille. Monet myytit ovat voineet saapua tai päivittyä tätä kautta. Karttaan merkityt kasvillisuus-vyöhykkeet ovat hyvin yhtenevät IE-kulttuurien pohjoisrajan kanssa. Srubnajan, eli hirsihautakulttuurin raja osoittaakin paikan, jossa suomalais-ugrilaisten eteläraja pysyi vuosituhansia.

Suomeenkin asti levinneitä vaikutteita tuoneen Abashevo-kultturin tärkeimpiä löytöpaikkoja on merkitty karttaan AB-symboleilla. Abashevolaiset puhuivat indoarjalaista kieltä, ja heillä oli merkittävää vaikutusta Keski-Volgan suomalais-ugrilaiseen pronssikulttuuriin, joka dominoi myös (sisä-) Suomen pronssikautta.

Vasarakirves-kulttuuri:

Indoeurooppalainen invaasio synnytti Euroopassa, paitsi kaaosta, myös muutamia uusia ilmiöitä. Itä-eurooppalaisten maanviljelyskulttuurien ja nomadi-tulokkaiden synteesinä kehittyi nykyisessä Itä-Puolassa puoli-liikkuva kulttuuri-ilmiö, "vasarakirveskulttuuri" eli nuorakeramiikka. Liikeellelähdön syynä on voinut olla paikallinen tai Euroopan laajuinen maanviljelyn kriisi, joka pakotti väkeä liikkeelle kotieläimineen. Vaellus suuntautui pääosin jo maatalouselinkeinoon siirtyneeseen osaan Eurooppaa, mutta Baltiassa maahanmuuttajat levittäytyivät siihen asti metsästys-keräilyä pääelinkeinonaan harjoittavien kansojen alueille.
Vain Virossa. Latviassa ja Suomessa maanviljelys näyttää olleen uusi innovaatio vasakirves-heimojen tullessa. Suomessa maahanmuutto ei johtanut maanviljelyyn, sillä tulokkaiden elinkeinoksi muodostui täällä lampaanhoito, ja koska he käyttivät eri luonnonresursseja kuin kanta-asukkaat, intressi-ristiriitojakaan ei välttämättä syntynyt. Onko maahanmuuttoa yleensä tapahtunut nuorakeramiikan leviämisen yhteydessä, on nykyisin kyseenalaistettu mm. Ruotsissa, mutta Suomen tiedemaailma pitää edelleen totena, että ko. ilmiöön liittyi uuden väestön saapumista ainakin Suomeen.
Vasarakirves-innovaation toinen aalto, levittäytyminen Baltiasta Keski-Venäjän jokivarsille, tapahtui vajaat tuhat vuotta myöhemmin. Kun Suomen ja Viron nuorakeramiikkaa käyttäneen väestön kieleksi on nyt arveltu (A.Parpola) indoeurooppalaisen kantakielen tasoista murretta, on mahdollista, että balttilainen kantakieli liittyisikin Fatjanovoon? Silloin suomen varhaiset balttilainat olisivat kotiutuneet nyky-Suomen maaperälle vasta pronssikauden alussa, tekstiilikeraamisen maanviljelys- ja (varhais)metalli-kulttuurin levitessä Volgalta tänne??

Vasarakirves-heimot olivat joka tapauksessa, puhuivat he mitä kieltä tahansa, tärkeimmät indoeurooppalaiset innovaattorit, joita Suomeen tai itämerensuomalaisten asuinseuduille esihistorian aikana on tullut. Ensimmäistä kertaa voidaan puhua "heimoista" nykyaikaisessa mielessä, sillä laiduntilanteen mukaan asuinpaikkaa vaihtavat lampurit eivät voineet identifioitua kyläyhteisöön tai "lapinkylään", kuten aikalaisensa kampakeraamiset suomalaiset, joiden "klaanit" lienevät olleet totemistisia. Nuorakeraamikkojen yhteenkuuluvuutta vahvistivat sukulaisuuteen perustuva ryhmäidentiteetti, ja klaanit tms. laskettiin miespuolisesta peritymisestä. Vasarakirves-yhteiskunta olikin patriarkaalinen, minkä symbolina käytettiin po. kiviesinettä, vasarakirvestä.
Uskonnollisena innovaationa levisi indoeurooppalaiseen mytologiaan kuuluva ihmishahmoinen ukkosen/taivaanjumala, jonka jatkumoa edustaa suomalaisten Ukko ja skandinaavien Thor. Nämä henkiolennot käyttivät myös tunnuksenaan vasaraa. "Thorin vasara" ja "Ukon kirves" esiintyvätkin vielä rautakauden koruina läntisessä Suomessa ja Skandinaviassa. Ihmisen kasvonpiirteillä varustetun kivinuijan ilmestyminen suomalaiseen esineistöön kertoo Kalevalasta tutun "Ukko"-hahmon synnystä suomalaisen kampakeraamisen tradition ja indoeurooppalaisen ukkosenjumalan-kultin perustalle. Hieman karkeistaen voidaankin todeta, että suomalaisessa mytologiassa ja muinaisuskonnossa on 3/4-osaa läntistä suomalais-ugrilaista, ja 1/4-osa itäistä indoeurooppalaista ainesta.

Mitä "arjalais-kontaktista" voi päätellä:

Suomalaisten kulttuurikontakteja tutkittaessa on yleensä vallinnut tietty ajatusvääristymä, johon proff. Matti Sarmela kiinnittää huomiota:
"Suomalaiselle kulttuuritutkijalle suomalaisuus on ollut vain diffuusioilmiö. Jokaiselle perinneilmiölle, jokaiselle Kalevalan runomotiiville, on aina löydetty vastine ja esikuva Euroopan muinaisista keskuksista. Tämän alkuperäiskansan kulttuuri, sivistyksestä nyt puhumattakaan, on omaksuttu muualta ja levinnyt yläluokan ja säätyläisten keskuudesta oppimattomalle kansalle. Suomalainen eliitti on ollut ulkopuolista, ulkomaista, tai halunnut palvella ulkopuolisia isäntiä (70-luvulla kommunisteja.lat.huom.) se on ollut Suomen kansalle vierasta ja vierasperäistä, tai halunnut vaihtaa kielensä ja kulttuurinsa, -jopa sukunimensä." Matti Sarmela, "Hiidenkivi" 1-2000, s.15.
Suomalaiseen tieteen traditioon kuuluu siis miltei kaiken käsittäminen vaikutteiden vastaanotoksi, eli kysymys asetetaan niin, että "mistä po. uutuus on Suomeen omaksuttu??". Tästä luiskahdetaan helposti siihen, että nähdään vaikutteiden siirtyminen yksipuolisena toimintana, jossa vastaanottava osapuoli omaksuu passiivisesti muualla keksittyä, ja syntyy mielikuva "kehittyneemmästä" ja "alikehittyneestä" kulttuurista. Arkeologiassa onkin kansainvälisesti pyritty eroon tälläisistä arvovarauksista, ja kulttuurit käsitetään pääasiassa omaan ympäristöönsä sopeutuneiksi. Esim. maanviljelyyn siirtymistä ei enää välttämättä nähdä kehitysaskeleena, vaan aikaisemman elintavan kriisinä, josta seuraa toisenlaiseen tuotantotapaan siirtyminen. Ehkä joku diffuusion putki tuo tämän asennoitumis-innovaation joskus Suomeenkin.
Kulttuurisen itse-vähättelyn huippuna Suomessa jopa hoetaan: "Suomalainen kulttuuri on niiin nuorta". Kummallista puhetta Euroopan vanhimmasta alkuperäistä kieltään puhuvasta kansasta, joka on säilyttänyt eurooppalaisen puhetapansa muiden -baskeja lukuunottamatta- omaksuessa indoeurooppalaisen "intiaanimurteen". Arjalaiskontakti, jota olemme tällä sivulla esitelleet, on eräs reaalisesti olemassaollut diffuusio-kanava 5000:n vuoden ajalta, ja voimmekin tarkastella tukeeko se ultra-diffusionistien visioita.
Metsästystä ja keräilyä harjoittaneiden uralilaisten sanastolla ei ollut kovin paljon käyttöä (proto-)indoeurooppalaisten paimentolaisten ja alkeellisen maanviljelyn harjoittajien keskuudessa, joten laina-sanaston suhteen olemme olleet enemmän vastaanottajia. Em. Kara-kala -sanan löytyminen persialaisten pyhistä teksteistä ja Suomessa jo esi-keraamisena aikana valmistetun kivi-ase -tyypin esiintyminen keski-Volgan varhaisten paimentolaisruhtinaiden haudoissa osoittaa, että suhteen yhdensuuntaisuus on näköharhaa, tai samanlainen "aukko tutkijoiden tiedoissa", kuin paljon puhuttu asutuskatko.
Yhtäläisyyksien käsittäminen simppelisti lainaamiseksi on myös vaivannut suomalaista tutkimusta, mutta onneksi tutkimusta on muuallakin. Jos Mihaly Hoppal kirjoittaa, että "..vogulien myytti (auringon jumaluudesta) on ylösnousevan jumalanpojan mytologeemin varhainen ilmaisu", hän ei tarkoita että ko. aihe on varhain lainattu suomalais-ugrilaisille jostakin toisaalta. Konservatiivisina ja pisimpään arkaaisessa elämäntavassa pysytelleinä eurooppalaisina suomalais-ugrilaisilla on jäljellä eniten pohjoisen Euraasian kansojen vanhinta tietoutta, jonka alkuperäksi on merkittävä pohjoisten kansojen yhteinen kulttuuria luova prosessi, johon jokainen on antanut panoksensa.
"Arjalais-kymyksen" äärellä tulee toisinaan esiin vanha väärinkäsitys "kulttuuria luovista, kulttuuria ylläpitävistä ja kulttuuria tuhoavista kansoista". Tämä teesi on kehitelty erityisesti korostamaan romaanisten ja germaanisten kansojen erinomaisuutta muihin tyhmempiin verrattuna. Korkeakulttuurien alkuvaiheiden tarkastelu antaa kuitenkin toisen tuloksen. Lähi-Idän sivilisaatioiden nähdessä päivänvalon, paikalla olivat sumerilaiset (ei-indoeuro, ei-seemil.) ja elamilaiset (dravida-kieli). Indus-kulttuurin perustivat dravidat, ja Egyptin urbaani-kulttuuri alkoi haamilaisen kansan toimesta. Heettiläiset valloittivat valmiin ei-indoeurooppalaisen hatti-valtakunnan ja omaksuivat sen sivistyksen. Euroopan puolella Aigeian ja Balkanin kulttuurikehitykset aloittivat kaukasialaista kieltä tai muuta ei-indoeuroa puhuvat kansallisuudet, eli "kulttuurin luojia" ei juuri näkynyt. Myytille "kulttuurialuovista" arjalaisista ei siis ole perusteita.
Muinaissuomalaisten ja varhaisten indoeurooppalaisten tai arjalaisten välillä on siis ollut vuosituhansia jatkunut kulttuurinen, uskonnollinen, kaupallinen ja poliittinen vuorovaikutus, jonka jälkiä löytyy sekä nykyisin puhumastamme kielestä, että suomalaisesta mytologiasta. Tämä vaihto on osaltaan pitänyt muinaissuomalaiset mukana euraasialaisessa kulttuurinkehitys-prosessissa, ja tuonut sen kulloisenkin "päivitetyn" tason myös täällä pohjan peruilla asuvien ulottuville. Emme siis ole koskaan olleet sivussa tai eristyneitä.

EDELLISELLE
SIVULLE TAKAISIN
ETUSIVULLE SEURAAVALLE
SIVULLE