Paleoeurooppalaisen väestön perimä on vahvimmin edustettuna pohjoisessa Euroopassa, jonne myöhemmät mesoliittiset, neoliittiset ja nomadiset indoeurooppalaiset maahanmuutot ovat tuoneet vähiten uutta verta.

Samassa niteessä Tapani Salminen esittää toisenlaisen näkemyksen: "... suhteellisen eteläisen alkukodin puolesta puhuu se seikka, että kaikki tunnetut pohjoisessa sijaitsevat suomalais-ugrilaiset kieliyhteisöt ovat enemmän tai vähemmän myöhäisten ekspansioiden tulosta, saamelaiset ja pohjoiset samojedit varhempien ja itämerensuomalaiset ja komit myöhempien." Salminen tarkastelee siis uralilaista kantakieltä (rekonstruktio-tasoa) seuraavaa kantakielivaihetta, eli suomalais-ugrilaista kantakieltä.

"Se kantamurteiden jatkumo, jonka jatkajia nykyiset suomalais-ugrilaiset kieliryhmät ovat, on ilmeisesti syntynyt kantakielen puhuma-alueen levitessä kohtalaisen nopeasti tiettyä ekologista vyöhykettä pitkin sekä itään että länteen. Vaikea on ajatella kielikunnan ekspansiokeskuksen eli alkukodin olleen kovin lähellä kumpaakaan ääripäätä, joten edelleen kestävimpänä oletuksena voidaan pitää alkukodin sijaintia kielikunnan nykyisenkin ytimen, eli mordvan, marin ja udmurtin puhuma-alueen läheisyydessä Volgan vesistön ja uralin vuoriston välisellä seudulla." (Tapani Salminen, "Euroopan kielet muinoin ja nykyisin", Pohjan poluilla 1999 s.20-21) Siis paluu "Volgan mutkaan"??

Salminen näyttää olettavan suomalais-ugrilaisen "alkukodin" samoille sijoille, kuin Parpola uralilaisen, mutta huomattavasti suppeampana. Kantakielen puhuma-alueen ahtaudelle onkin perusteita: "Alkukodin laajuudesta ja ikäämisestä voi puolestaan tehdä päätelmiä kantakielen sisäisen rekonstruktion keinoin, sillä suomalais-ugrilaisessa kantakielessä on tapahtunut kaksi merkittävää agglutinoitumisprosessia, joiden tuloksena syntyivät persoona- ja omistuspäätteet, ja niiden ohessa kehittyi kieleen myös vähän, mutta rekonstruoitavasti morfofonologista vaihtelua (vrt. Janhunen 1982). Näin yhtenäisen ja idiosynkraattisen muutossarjan ei voi ajatella tapahtuneen kovin laajalla alueella puhutussa kielimuodossa." (T.Salminen, 1999)

Tämä tuntuu vahvasti viittaavaan suppeaan ekspansiokeskukseen ja suomalaisten myöhäiseen levittäytymiseen "valloittajina" kautta pohjoisen Euroopan? Kantakielen puhuma-alueen suppeutta arvioitaessa tulee kuitenkin ottaa huomioon kivikautisten yhteisöjen luultua vilkkaampi kanssakäyminen ja arkeologisestikin havaittu kaupankäynti koko Itämerellä ja nykyisellä Venäjällä. Meripihka-esineitä liikkui Veikselin suusta Suomen sisämaahan ja tiettyä kivimateriaalia levisi laajalle Äänisen pohjoispuolen esiintymästä, mikä on mahdollistanut SU-kantakielen leviämisen ja päivittymisen kaupankäynnin kielenä, kuten Salminenkin olettaa: "On siis otaksuttava, että nämä muunkieliset väestöryhmät ovat aluksi omaksuneet suomalais-ugrilaisen kielimuodon toiseksi kielekseen, varsin todennäköisesti kauppakielenä käytettäväksi,..." Carpelanin ja Parpolan korostama "laaja jakeluverkosto" astuu siis jälleen kuvaan.

Jos oletamme Kalevi Wiikin tapaan IE- ja U-kantakielet lingua-franca-tyyppisiksi yleiskieliksi, jotka kehittyivät ja homogenisoituivat erikielisten yhteisöjen välisen kanssakäymisen kielinä, toinen metsästäjä-keräilijä-elinkeinon metsävyöhykkeessä ja toinen aro-seuduilla (Wiikillä maanviljelys-alueella), voidaan asettaa kysymys: Kuinka täydellisesti nämä kantakieli-linguafrancat homogenisoituivat yhteinäisiksi kielimuodoiksi? Uralilaisen "ketjumaisen alkukodin" teorian esittänyt Janós Pusztay vastaa tähän: Eivät välttämättä lainkaan. Uralilainen kantakieli jäi noin kolmeksi alueelliseksi kohtioksi, jotka hajosivat sittemmin erillisiksi kieliksi.

Pusztayn oletus ketjumaisesta alkukodista antaa mahdollisuuden tarkastella tunnettujen ilmiöiden suppeita innovaatiokeskuksia olettamatta koko kieliryhmää saunan takana syntyneeksi.

Keramiikan leviämisen tms. diffuusion yhteydessä tapahtuneet maahanmuutot ovat voineet levittää myös suomalais-ugrilaista kieltä, mutta vastaanottajien, "alkuväestön", kielen ei-uralilaisuus ei ole välttämätön oletus. Siteeraamme Christian Carpelania: "... voin yhtyä C.F.Meinanderin (1984) Tvärminnessä esittämään näkemykseen, että *Sperringsin kulttuurin alku Suomessa merkitsi uutta myös väestön koostumuksen kannalta, mutta kovin kaukaa väestö ei liene tullut, joko Karjalasta tai Ylä-Volgalta.* Jos edellytämme, että rekonstruoidun uralilaisen kantakielen esiaste vakiintui Itä-Euroopan metsävyöhykkeen kieleksi jo pioneeriasuttamisen yhteydessä (Carpelan 1996; 1997; 1984; 1994), kielellinen vaikutus on ulkoisiin innovaatioihin liittyviä lainasanoja lukuunottamatta peräisin yhteisestä ´kielivarannosta´." (Ch.Carpelan, "Pohjanpoluilla" s. 254)

Keramiikan pysähtyminen 2500:ksi vuodeksi Kalix-joki -Rovaniemi -Murmansk -linjalle viittaa poikkeuksellisen jyrkkään kulttuurirajaan keraamisen Suomen ja keramiikattoman Skandinavian välillä. Ensimmäinen "Lapin-raja"?

Keramiikan leviäminen nykyisen Suomen alueelle paljasti kulttuurirajan SÄR-1 contra Sperrings-1, minkä täytynee olla esikeraamisella ajalla muodostunut heimoraja. Innovaation leviämis-suunta ja -tapa ei selitä po. jakoa.

SÄR-1:tä käyttäneen Inarinjärven-Varanginvuonon asutuksen luopuminen keramiikasta voidaan olettaa johtuneen sulautumisesta vanhempaan väestöön, Komsa-kulttuurin seuraajiin. Keramiikasta luovuttiin, kun väestö omaksu rannikkolaisen "jälki-Komsa" -identiteetin, ja korosti sitä pitäytymällä esikeraamiseen tekniikkaan.

Nykyaikaisen käsityksen arkeologisesti havaittavien kulttuurien ja kielellisten ym. etnisten kehitysprosessien vastaavuuksista ilmaisee osuvasti Ch.Carpelan: "Kielihistoriallisten rinnastusten osalta oletan, että 1) arkeologisesti havaittavat vaikutusaallot ovat välittäneet myös kielellisiä vaikuteita ja että 2) kielellisiä vaikutteita välittäneet vaikutusaallot ovat myös arkeologisesti havaittavissa." (Ch.Carpelán kokoelmassa "Pohjan poluilla" s.250)

Tyypillinen (varsinainen) kampakeramiikka oletetaan itämerensuomalaisuuden kehittymisen näyttämöksi. Tässä tarkasteltavana aikana sitä voinee luonnehtia suomalaisten esivanhempien kanssa samaa kieltä puhuvien ihmisten asuma-alueeksi. Kampakeramiikka + kuoppakeramiikka ("tyypillinen" + Ljalovo) -vyöhykettä voi myös verrata A.Parpolan ym. näkemykseen uralilaisen kantakielen levinnäisyydestä. Tämän vyöhykkeen kielimuoto on voinut sekä omaksua IE-kantakielestä tietyt tunnetut lainasanat, että levittää ne myöhempien uralilaisten kielten puhuma-alueelle.

Karttojen Cernoborsk, 5500-4500 eKr., ja Petshora-Dvina, 4500-3600 eKr., ovat voineet jäädä em. päivityksen ulkopuolelle. T.Salminen mainitsee tähän seutuun liittyvän tiedon: "... siellä on sekä matkakertomusten, että perimätiedon valossa asunut tuntematonta kieltä puhuvaa ja kulttuurisesti omaleimaista väestöä vielä uuden ajan alussa. Sittemmin tämä väestö sulautui nenetseihin ja ehkä osin myös varhaisiin venäläisiin ja komilaisiin siirtolaisiin."

Eräs venäläinen tutkija määrittelee Arkangelin oblastin, Viena- (Dvina-) joen, Pinegan ja Jäämeren rannikon paikannimi-kerrostumia seuraavasti: Uusimmat toponyymit slaavilaisia, sitten itämerensuomalaisia, permiläisiä, saamelaiseen kieleen yhdistettäviä (?) ja vanhimmat tuntematonta kieltä. Tämä arvio viittaa nykyisen Suomen vanhimpaan vesistö-nimistöön, jota yhdistetään Suomusjärven kulttuuriin: Saimaa, Päijänne, Imatra. Näistä Imatra/Imandralla lienee vastineita hyvinkin kaukana. Po. nimistöä epäillään ei-uralilaiseksi, mutta se voidaan olettaa myös niin vanhakantaiseksi, että se kieliympäristö jossa nämä nimet ovat muodostuneet, ei ole enää löydettävissä nykyisiä uralilaisia kieliä tutkimalla.

Po. vesistönimistö tukee olettamusta "tuntemattomasta" kielestä Fennoskandiassa ja pohjoisella Venäjällä ennen uralilaista kieltä, ja viittaa jopa circumpolaarisen subarktisen kulttuuriperimän (Imatra) kaikuihin.

Tätä ajankohtaa leimaa kaupankäynnin ja kanssakäymisen vilkastuminen ja uusien vaikutteiden leviäminen myös pohjoisiin periferioihin. Salmisen hypoteesi suomalais-ugrilaisuuden leviämismekanismista sopii hyvin näihin vaiheisiin: "Yksi paleolingvistinen seikka voidaan ottaa esille myös pohdittaessa sitä, miksi juuri suomalais-ugrilainen kielimuoto saattoi saada kauppa- ja sittemmin käyttökielen aseman laajalla alueella. Kielen ekspansion taustalla lienee aina jokin kieliyhteisön piirissä tapahtunut kulttuuri-innovaatio, joka tekee tuon yhteisön kielenkin oppimisen houkuttelevaksi ulkopuolisille.

Suomalais-ugrilaiseen kantakieleen on jokseenkin moitteettomasti rekonstruoitavissa metallia, siis lähinnä kuparia, takoittava sana, suomen vaski, eikä sen todistusvoima olennaisesti vähene, vaikka sitä pidettäisiin laina- tai hieman hämärää termiä käyttäen kulkusanana, koska sillä joka tapauksessa täytyy olla ikää niin paljon, että sen voi luontevasti ajatella periytyneen käytännöllisesti katsoen kielikunnan kaikkiin haaroihin, saamesta samojediin.

Suomalais-ugrilaisen kantakielen voisi näin ollen ajallisesti ankkuroida kivikauden loppuvaiheeseen, kun Carpelanin termiä lainatakseni ja suomentaakseni ensimmäiset kuparia kaupanneet treiderit (engl. trader) ryhtyivät liikkumaan Pohjois-Euroopassa." (T.Salminen, s.22) Ylläoleva kartta kuvaa tämän liikenteen maisemia.

Salminen jatkaa johtopäätöksillä: "Suomen asutushistoriaan sovellettuna skenaario johtaa siihen varsin vakiintuneeseen käsitykseen, että Suomessa on asunut tuntematonta tai tuntemattomia kieliä puhunutta alkuperäisväestöä, mutta että ajanmittaan valta-asemaan pääsi suomalais-ugrilainen kielimuoto, joka Suomenlahden ympäristössä muuttui etenkin balttilaisten ja germaanisten vaikutteiden johdosta kantasuomeksi ja pohjoisempana sikäläisten kielikontaktien katalysoimana kantasaameksi."

Suomalais-ugrilaiset pronssikulttuurit ovatkin voineet harjoittaa kaukokauppaa ja perustaa valtakuntia pohjoisessa Euraasiassa, Fennoskandia mukaanluettuna, ja jättää yhä olemassaolevia kielellisiä ilmiöitä. Ananjinon kulttuuri, permiläisten iraaniset yhteydet ja suomalaisten mahdollinen osuus Skandinavian pronssikulttuurissa, mitä Ruotsissa pohditaan kiihkottomasti, ovatkin valitettavan huonosti tunnettuja suomalaisen yleisön keskuudessa. Me emme tunne näitä Salmisen mainitsemia suomalaisia innovaattoreita läheskään niin hyvin, kuin esim. ruotsalaiset lähes loppuunmärehdityt "viikinkinsä".

Monet kysymykset ovat kuitenkin vielä auki, ja Suomen "tuntemattomien" pioneerisasuttajien tulojäljet näyttävät johtavan samoihin paleoeurooppalaisiin kulttuureihin, kuin Volgan seudun suomalais-ugrilaistenkin. Olemmepa suomusjärveläisiä, kampakeraamikkoja tai pronssikauden "itä-viikinkejä", olemme yhtälailla Euroopan alkuperäiskansaa ja puhumme jääkautisen eurooppalaisen kielen seurannaista. Tosin Juha Janhunen on etsinyt ekspansiokeskustamme Minusinskin seuduilta Uralilta itään, mutta J.R.Aspelin kävi siellä jo 1800-luvulla, ja tuli tyhjin toimin takaisin.