Kielihistorialliset todisteet sijoittavat indoeurooppalaisen kantakielen Mustanmeren koillispuolelle, Srednij Stogin, Khvalynskin, (varhaisemmat) ja Jamnajan (Yamnaja, Kurgan-culture, Pit grave culture, kuoppahautakulttuuri) kulttuureihin.

Eurooppalaiset ja Lähi-Idän "hedelmällisen puolikuun"  asukkaat reagoivat resurssikriisiin ryhtymällä ravinnontuottajiksi muokkaamalla ja  viljelemällä maata. Yhdessä ravinnon kypsentämisen kanssa tämä laukaisi ennennäkemättömän kulttuurikehityksen, joka nopeasti loi mm. kuiduista kudotut kankaat, jauhoista leivotun leivän, poltetusta savesta tehdyt astiat, ja merkkejä joita osattiin tulkita, eli kirjoituksen alkeet.  Kuivissa autiomaissa kävi toisin.

Muinaiset ihmiset eivät organisoituineet sukulaisuuteen perustuviin heimoihin vaan yhteenliittymät perustuivat enemmän seudulla asumiseen ja elinkeinojen harjoittamiseen. Näitä yhteisöjä johtivat "kylänvanhimmat" tms., jotka pysyivät asemassaan nauttimansa luottamuksen ansioista. Heillä oli myös uskonnollisia tehtäviä. Kun ajoittain kuivuvien autiomaa-seutujen yhteisö-heimot joutuivat säännöllisesti nälän kynsiin, ongelma pakotti nämä piruparat tappelemaan vedestä, laitumista ja ravinnosta, kuten beduiinit vielä äskettäin. Kun tapa oli kerran opittu, sitä ei unohdettu.

Naapureiden ryöstämiseen lähteminen ei kuulunut ihmisen luontaisiin käyttäytymismalleihin, -silloin kun "ihmiskunta ei  vielä ollut henkisesti poissa raiteiltaan", käyttääksemme psykoanalyytikko E.Frommin sanontaa. Se on voinut käydä näin:

Joukko nälkiintyneen paimentolaisyhteisön nuorukaisia on nähnyt horisontissa vieraita nuotiotulia. Yöllä, näläntunteen valvottaessa, joku saa idean. Hän herättää ne jotka parhaiten tuntee, ja joukko hiipii yöhön. Kun leiri aamulla herää, yhteisön vastuulliset johtajat ovat tapahtuneen tosiasian edessä. Kukaan ei pidä tavasta, jolla saalis on hankittu, mutta kukaan ei kieltäydy syömästä. Kun yhteisön perinteelliset johtajat, vanhat miehet ja naiset, eivät onnistuneet huolehtimaan kansastaan, heidän arvovaltansa horjuu. Uuden elinkeinon, toisten ihmisten ryöstämisen, keksineet miehet hakevat yhä uusia saaliita, ja samalla heimon laidunmaat lisääntyvät. He jakavat lahjoja suosikeilleen, eikä mitään ratkaisua enää tehdä ilman heidän mielipidettään.

On syntynyt uudellaisen yhteiskunnallisen instituution alkio: Sotilaallinen seurue. Pohjois-Amerikan metsävyöhykkeen intiaaneilla "sota oli yksityisasia", eli tavanomaisin aseellinen selkkaus oli ryöstöretki jonka (nuorten) sotureiden joukko teki naapuriheimon alueelle. Päälliköt eivät katsoneet olevansa ko. retkistä vastuussa, eivätkä kyselleet retkeläisten perään, jos nämä eivät palanneet. Tämä oli sellaisen yhteiskunnan käytäntö, josta puuttui väkivaltamonopolia hallitseva virkakoneisto: Kun ei voitu estää, ei kielletty. On tosin merkkejä siitä, että vastaavissa oloissa perinteinen valtarakenne, heimojen vanhimmat, ovat puhaltaneet pelin poikki jos ryöstöretkeily on alkanut liikaa haitata normaalielämää (esim. Polynesiassa). Metsästäjä-keräilijöiden keskuudessa ryöstöretkistä ei kuitenkaan kehittynyt hird-seurueita tms., koska yhteiskuntien taloudellinen perusta ei ollut järkkynyt eivätkä soturi-joukkiot saaneet itsenäistä poliittista vaikutusvaltaa ikäluokka-seuroihin tms. järjestyneessä yhteisössä, jonka perinnäistavat ja käytäntö olivat erityisesti tähdätty 1) ylläpitämään yhteisölle tarpeellista puolustuskykyä kannustamalla nuoria (miehiä tai naisia) hankkimaan sotilaallista kokemusta, 2) integroimaan heidät sitten heimon perinteiseen sosiaaliseen rakenteeseen ilman erillisen soturi-kastin muodostumista. Jos Keski-Aasian ja Arabian niemimaan heimoilla oli tälläisiä sosiaalisia mekanismeja, ne eivät toimineet yhteisön koko olemassaolon vaarantavissa elintarvike-kriiseissä, joillaisia on täytynyt olla väestönkasvun ja kuivuvan ilmaston yhteisvaikutuksena. Metsästäjä-keräilijä yhteisöjen tiedetään kontrolloineen heimojen väkilukua raskauden ehkäisyllä ja lasten heitteillejätöllä, ja huolehtineen erilaisilla tabuilla ym. säännöillä luonnonvarojen uusiutumisesta, mutta ilmastonmuutoksen pienentäessä perinnäisten elinkeinojen avulla hyödynnettävää maa-alaa, nämä keinot ovat olleet riittämättömiä. Yhteisöt ovat joutuneet muuttumaan pakon edessä. Toisaalla on ryhdytty muokkaamaan maaperää ravintokasveille sopivaksi, toisaalla on päädytty agressioon.

Väistämättä tuli sitten vastaan se tilanne, jossa vanhoista tavoista kiinnipitävien ja uus-rikkaiden intressit törmäävät. Entiset nälkäiset nuorukaiset heittävät nyt syrjään "vanhat" ja huudattavat itsensä "kaaneiksi" tms.. Vastustajiinsa he voivat käyttää samaa väkivaltaa, johon he oppivat ryöstöretkillään. Koska vanhan uskonnon menojen ylläpito oli kuulunut heimon luontaisille johtajille, eivätkä uudet pomot ole ehtineet perehtyä rituaaleihin tai ulkoaopittavaan muistitietoon, he nostavat palvottaviksi kulttiesineiksi ne mitä parhaiten osasivat käyttää: Aseet. Uuden uskonnon (*2) moraalinen doktriinikin oli yksinkertainen ja kirkas: Mikä on sinun on minun, ja mikä on minun, sen kanssa sinulla ei ole mitään tekemistä. Raamatussa sanotaan sama asia hiukan monimutkaisemmin, -valitut kansat ja luvatut maat, karjat, naiset, jne.. Ratkaiseva käänne ihmiskunnan historiassa on tapahtunut: JHWE-virus oli tullut keskuuteemme. Ihmiskunta oli siirtynyt päättymättömien sotien ja eriarvoisuuden aikakauteen. Tämän päivän tapahtumat Balkanilla osoittavat, ettei mikään ole siitä muuttunut.

Maataviljelevät kansat asuivat jo 20 000:n asukkaan kaupunkeja, välittivät informaatiota kirjoitetuilla merkeillä, ja olivat muutenkin sivistyneempiä ja hyvinvoivempia kuin pölyiset ja nälkäiset nomadit. Kun Euroopan ensimmäisiä kulttuureja leimasi rauhanomaisuus ja ristiriitojen säätely, on luultavaa ettei arojen nomadeja koettu edes minkäänlaiseksi vaaraksi, kun he leiriytyivät muurittomien kaupunkien ympäristöön ja hankkivat elatustaan kerjäämällä, kaupustelemalla ja satunnaisilla töillä.

Euroopan vanhan uskonnon tiedetään olleen Jumalatar-keskeinen ja vailla sotaan erikoistuneita jumaluuksia. Tästä voidaan tehdä se johtopäätös, että eurooppalaiset yhteiskunnat olivat avoimia ja suvaitsevaisia, ja matriarkaalisia. Nomadit tulivat aivan toisesta maailmasta, kuten edellä on kuvattu, eivätkä he voineet muuttua uudessakaan ympäristössä. Vastakkainasettelussa matriarkaatti/rauhanomaisuus contra patriarkaatti/agressiivisuus toimii kohtaamistilanteessa melkein poikkeuksetta alaspäin tasaamisen periaate, eli karkeampi, kehnompi ja kehittymättömämpi tajunta jää vallitsevaksi. Tämä pätee myös 1900-luvun ja 2000-luvun invaasioihin.

Lähi-Idässä seemiläisten nomadien ja kulttuurikehityksessä pidemmälläolevien kaupunkivaltioiden välille muodostui kahdenkeskisiä suhteita. Kuivaan vuodenaikaan peltoja ei viljelty eikä autiomaassa ollut mitään karjalle syötettävää. Silloin nomadi-heimot tulivat laiduntamaan maanviljelijöiden sänkipelloille ja kesannoille, -aina sama joukko saman kaupungin alueille. Tapa synnytti vastavuoroisen liittolaissuhteen, jossa laidunvieraat olivat velvollisia tulemaan sopimiskumppaninsa avuksi, jos tätä uhkasi vihollinen, ja toisaalta saattoivat hakea turvaa kaupungin muurien suojasta, jos heitä ahdisteltiin. Tämä suhde vahvistettiin mm. nomadiruhtinaiden poikien oleskelulla pantteina liittolaiskaupungin hovissa. Myöhempi akkadilais-kuningas Sargon I oli nuoruudessaan tälläinen pantti.

Tämä käytäntö tutustutti seemiläisten johtohenkilöt Mesopotamian sumerilaiseen kulttuuriin, ja kun akkadilaiset sitten valloittivat jokilaakson, he tunsivat sen kulttuurin ja osasivat käyttää ja ylläpitää sitä monimutkaista politiikan, hallinnon, kaupan ja liikenteen järjestelmää joka piti Mesopotamiassa pyörät pyörimässä. Eurooppaan tunkeutuneilla indoeurooppalaisilla ei ollut tätä etua eikä valmiutta, vaan kaikki minkä he saivat haltuunsa, rikkoutui kuin liian monimutkainen lelu ymmärtämättömissä käsissä. Poikkeuksiakin tosin on, mutta mm. doorilaisiin yleistys sopii täsmällisesti. Kaakkois-Euroopassa kulttuurin tuhonneelta konfrontaatiolta ei siis vältytty.

Kun siis poikkeuksellisen pitkät kuivuusjaksot toistuivat yhä useammin, Ukrainan ja Moldavian maanviljelysseuduilla alkoi olla liikaa vierasta väkeä. Tämän on täytynyt aiheuttaa jännitteitä, ja yhä useimmin yhteentörmäyksiä eri etnisten ryhmien kesken. Yhä suurempi osa kuivuuspakolaisista oli täysin vieraita heimoja, joilla ei ollut mitään suhdetta tai kanssakäymisen jatkuvuutta maanviljelys-kylien ja kaupunkien kanssa. Kun tämä joukko oli oppinut jo aiemmin hankkimaan elantonsa tarvittaessa rosvoamalla, tilanne ryöstäytyi väistämättä käsistä. Usein oletettu "valloittaja" on voinut saapua idästä tuhoamaan maanviljelyskulttuurien kaupunkeja, mutta edellä kuvatusta vähittäisestä maahanmuutosta aiheutuneet jännitteet yhdessä akuutin kriisin kanssa ovat voineet aiheuttaa tuhon ilman ulkopuolista hyökkääjääkin.

Kulttuurikehityksen korkeammat saavutukset katosivatkin laajoilta alueilta itäisessä Euroopassa indoeurooppalaistumisen yhteydessä. Kirjoitustaito, taito tehdä maalaamalla kuvioitua keramiikkaa, suuret asutuskeskukset ja vanha "matriarkaalinen" elämäntapa katosivat tässä murroksessa. Kreikan historian "pimeät vuosisadat" mykeneläisen sivilisaation ja klassisen helleenisen kauden välillä ovat eräs po. vaihe.

Todistajanlausunnon monivaiheisesta invaasio-prosessista antaa antiikin kreikkalainen historioitsija Hesiodos. Hän kertoo "kultaisesta heimosta", joka eli Kreikassa ennen akhaialaisten, joonilaisten ja doorilaisten maahantunkeutumista: "Kaikki hyvä oli heidän. Hedelmällinen maa vuodatti antejaan pyytämättä ja rajattomasti. Rauhassa ja mukavasti he hoitivat yltäkylläisiä maitaan, joukoiltaan runsaina ja kuolemattomien suosiossa." Tämän kansan, jota Hesiodos kutsuu "hengeltään puhtaaksi" ja "pahuuden vastustajaksi", jälkeen tuli vähäpätöisempi "hopeaheimo", jonka puolestaan syrjäytti "vaskiheimo", ei laisinkaan hopeaheimon kaltainen, kauhea ja mahtava, tuhkakuilusta alkunsa saanut".

Hesiodos jatkaa kertomalla, miten tämä kansa -nykyisen tiedon mukaan ilmeisesti pronssikautiset akhaialaiset- toi sodan tullessaan. "Heidän suurimpana huolenaan olivat Areksen syntiset vaikerrustaherättävät teot.". Hesiodos nimittää akhaialaisten ja heitä edeltäneiden kansojen yhdessä luomaa mykeneläistä kulttuuria "neljänneksi heimoksi", joka "oli edellistä jalompi ja oikeudenmukaisempi".

Hesiodoksen "viides heimo" oli doorilaiset maahanmuuttajat, jotka hallitsivat hänen aikansa kreikkalaista maailmaa. "Kunpa en kuuluisi tähän viidenteen heimoon. Olisinpa kuollut aikaisemmin tai syntynyt myöhemmin." Kirjoittaa Hesiodos, ja kuvaa aikakauttaan synkin värein: "...mies ryöstää toisen miehen kaupunkia. ... Oikeus on sama kuin valta, ja kunnia on lakannut olemasta." "Kultainen aika" muistettiin siis antiikin Kreikassa, ja sitä osattiin myös kaivata. (Siteerattu lyhennellen Riane Eisler: "Malja ja Miekka", s.98)

Kun pöly oli laskeutunut ja rauniot jäähtyneet, henkiinjääneet alkoivat palailla. Uudet yhdyskunnat eivät olleet enää jatkoa entisille, vaan etnisesti kirjavia. Perheiden välisen kanssakäymisen kieleksi jäi paimentolais-kielten (indoeurooppaa) ja alkuperäiskielten välimuotoja, joita kaikki ymmärsivät jotenkuten, ja joita oli ehkä jo käytetty kaupankäynnin kielinä aikaisemminkin. Kokonaisen mantereen kieli vaihtui indoeurooppalaiseksi.

Invaasio voi siten vaikuttaa kulttuurin muuttumiseen siinäkin tapauksessa, että tilanteen aiheuttanut maahantunkeutuja ei onnistu pyrkimyksessään. Kelttiläinen kulttuuri sisältääkin edellä mainittuja "vanha-eurooppalaisia" piirteitä, kuten feminiinisiä jumaluuksia, joista voi päätellä ettei vanha yhteiskuntarakenne tuhoutunut vaan sopeutui uusiin olosuhteisiin. Herodotos muuten kertoo etteivät ateenalaiset olleet helleenejä, vaan helleenisen kielen omaksuneita pelasgeja, Kreikan ja Balkanin alkuperäisiä ei-indoeurooppalaisia asukkaita.

Kaikissa tapauksissa ei siis käyty pohjalla asti ennen kulttuurikehityksen uutta elpymistä. Nykyisten eurooppalaisten kansakuntien välillä onkin yhä suuria eroja sukupuolirooleja koskevassa normistossa ja naisen asemassa. Eräänlaisena työhypoteesina voidaan olettaa, että mitä esineellistetympi nainen on tarkasteltavassa kulttuurissa, eli mitä enemmän naisen asema muistuttaa Lähi-Idän systeemiä, sitä syvemmällä on käyty po. kulttuuritason romahduksessa, eli indoeurooppalaistumisessa.

Tässä tarkastelussa ne kansakunnat ja kulttuurit, joissa naisen asema yhteiskunnassa on enemmän ihmisen kuin kotieläimen, edustavat paremmin säilynyttä eurooppalaisuutta, minkä vahvistaa arkikokemuskin. Pohjoismaat ja Brittein saaret esiintyvät myös Luigi Cavalli-Sforzan tunnetuissa geenikompleksien levinnäisyyskartoissa alueena, jossa indoeurooppalaisten kielten Eurooppaan levittäytymiseen yhdistettävissäoleva geneettinen "prinsipaalikomponentti" on vähiten edustettuna. Naisen asema yhteiskunnassa ja sukupuoliroolien tervehenkisyys siis korreloivat positiivisesti eurooppalaisen (ei-indoeuro-) perimän kanssa, mikä sopii enemmän kuin hyvin siihen hypoteesiin, että "Vanha Eurooppa" oli matriarkaalinen.

Mielenkiintoinen piirre tässä ilmiössä on sen jatkuminen nykyaikana. Invaadereiden uusimmatkin aallot Euroopassa edustavat täkäläiseen kulttuuriin nähden naista esineellistävää ja naisvihamielistä perinnettä, joka eräissä Ruotsia kuohuttaneissa rikosjutuissa on katsottu jopa niin patologiseksi piirteeksi, että se heikentää syytettyjen syyntakeisuutta. Länsimainen itsenäinen ja itse omasta kehostaan päättävä nainen on synkissä patriarkaalisissa oloissa kasvaneelle, ja itsensä omiin macho-normeihinsa henkisesti kuristaneelle, miehelle niin sietämätön hyökkäys hänen katteetonta ylemmyydentunnettaan kohtaan, että tämä frustraatio on purkautunut väkivaltana ja jopa henkirikoksina. Tämän ilmiön on täytynyt vaikuttaa tapahtumiin myös 6000 vuotta sitten.