Ylläoleva kuva perustuu erään tunnetun norjalaisen sadun (saagan)kuvauksen suomalaisista (bjarmeista) palvelemassa Jomali nimistä jumalaa. Nykyisen käsityksen mukaan po. näkemys on hieman värittynyt, mutta jomali/jumala kuuluu itämerensuomalaiseen sanastoon. Usein kuulee väitettävän, ettei suomalaisilla ollut pakanallisia pappeja, temppeleitä eikä jumalankuvia. Seuraavassa esittelemmekin muutamia tunnettuja Suomesta löytyneitä tai sukukansojemme jumalankuvia.
	Jomalan kunnasta Ahvenanmaalta Suomesta löytynyt savi-idoli on naispuolinen, ja sen on päätelty esittävän jumalatarta. Pienoispatsaan pää-osa kuvaa päätä, mutta sen vartalo-osa ei kuvaa kehoa, vaan tyylitellysti naisen häpyä. Kuva liittynee siis muinaisten suomalaisten hedelmällisyys-riitteihin, eli arkeologin pensseli on osunut eräänlaiseen kivikauden "Lindaan".
	Paikannimi "Jomala" ei voi tarkoittaa muuta, kuin suomalaisten jumalaa ellei se tarkoita Jumalatarta? Karjalassa käytetty pitäjää tarkoittava venäjästä omaksuttu sana pogosta, on johdettu jumalaa tarkoittavasta bog -sanasta. Muinaispitäjä olikin niiden talojen ja kylien yhteenliittymä, jotka huolehtivat yhteisten jumalanpalvelusten pitämisestä. Muinaisessa Islannissa jumalille tarkoitettujen uhrien järjestämisestä vastasi paikallinen ylimys, mutta ainakin Suomessa, Karjalassa ja volgan-suomalaisilla näyttää olleen loppuun asti käytössä vanhempi tapa, eli seutukunta organisoitui yhteisten uhrimenojen järjestelypiiriksi, pitäjäksi, joka oli myös paikallishallinnon alku.
	Jomalan kunta oli ilmeisesti saarimaakunnan keskus jo suomalaisen asutuksen aikana ennen ruotsalaisten maahanmuuttajien tuloa.

		Vasemmanpuoleinen värikuva esittää kuuluisaa "Astuvansalmen Dianaa" myöhäismesoliittiselta ajalta, joka tunnetaan kansanrunoissa "Metsän Emäntänä". Hän antoi metsästäjän ottaa saalista "karjastaan", ja mahdollisesti siksi ko. kuva on maalattu kallioon. Myöhemmätkin metsästysvälineilla aseistetut naishahmot kuuluvat samaan traditioon, jota ei siis ole lainattu tänne mistään. Traditio on vanhempi kuin ihmiskunnan jakautuminen kansoiksi. Suomalais-ugrilaisilla on usein säilynyt näiden yhteisten perinteiden melko alkuperäisiä muotoja.
		"Avdejevin Venus" oikealla on paleoliittinen, ja siis siltä ajalta kun metsästimme mammutteja Ukrainan arolla. Veistos kuuluu paleoliittisten "venusten" sarjaan, josta tunnetuin esimerkki on "Willendorfin Venus" Itävallasta.

	Äänisen rantakallion tunnettu jumalankuva on kaiverrettu kallion luontaisen halkeaman ympärille. On oletettava, että halkeamaan on ollut tapana uhrata jotakin jo kuvan tekemistä edeltäneenä aikana. Myöhemmin joku ortodoksipappi on käynyt hakkaamassa pakanallisen kuvan päälle ristin.
	Kuva yhdistetään saamelaisiin, joilla oli lapinkylä Äänisen ympäristössä vielä 1600-luvulla, mutta karjalaisetkin ovat voineet kaiketi käydä uhraamassa sille. Jumalankuva tunnetaan tutkijoiden keskuudessa saamelaisella nimellä "Biessa", jota ei pidä kääntää piruksi.
	Sama "Biessa" on tämän sivun taustakuvana.

	Obin-ugrilaisten pyhässä metsikössä pidettiin useita puisia jumalankuvia, joista eräisiin on kuvattu useita kasvoja päällekkäin, intiaanien totemien tapaan. Sellainen on kuvassa kolmas vasemmalta.
	Näiden kuvien lisäksi hanteilla ja manseilla on pienempiä jumalia, joita säilytetään kodissa tai erityisessä reessä. Viimeiset parisataa vuotta Obin ja Jamalin kansoja on jatkuvasti häiritty, joten kuvat lienevät pienempiä kuin aikaisemmin.

	Tämä hilpeä sarvipää on sekin Mikkelin läänistä Astuvansalmelta. Sarvista huolimatta Hän ei ole kielteinen hahmo, eivätkä kampakeraamiset esi-isämme olleet satanisteja. Kuvaa on pidetty joko jumalaa tai shamaania esittävänä. Suomen kalliopiirroksissa esiintyy muitakin sarvipää-hahmoja.
		Kansallismuseossa eläkepäiviään viettävä "Puujumalainen" -nimellä tunnettu vanha herra on yksi vanhimmista säilyneistä suomalaisista ilmeisimmin uskonnollisista kuvista. Taiteellisuutta tärkeämpi kriteeri vanhoina aikoina näyttää olleen se että kuvan veistäjä kuului itse siihen perheeseen tai ihmisryhmään, joka käytti ko. esinettä tarkoituksiinsa. Tanskalaisista löydöistä tiedämme, että vielä suhteellisen myöhään, rautakaudellakin, arvostettiin luonnon itsensä muovaamaa "näköisyyttä", eli puuta tms. työstettiin mahdollisimman vähän. Ajateltiin ehkä että siinä piilevä muoto ikäänkuin tulee veistää esiin tietyllä hartaudella. Tämä sopinee ohjeeksi nykyisillekin puukuvan tekijöille.

		Vasemmanpuoleinen meripihkariipus on suomalaisugrilaisen kampakeraamisen kulttuurin tuote, oikeanpuoleinen kivikirvesjumala on jo indoeurooppalaisen ukkosenjumalan mallin mukainen. Ukkonen ja kivikirves yhdistettiin suomalaisessa kansanperinteessä vielä viime vuosisadalla, ja kirves tai vasara oli Thorin ja Ukon aseena rautakaudellakin.
		Kivikirveeseen kuvattu ihmishahmo on tavattu Fennoskandiasta vain tämän yhden kerran, ja näyttää olevan kansainvälisen trendin omaperäinen sovellutus. Voitaneen siis hyväksyä tutkija Kyösti Julkun päätelmä, että kiveen kuvattu herra on itse Ukko.

Viron kaakkoiskolkan, Setumaan, viljajumala Peko, jonka Agricolakin tunsi "Pellon Pekkona", säilytettiin samassa talossa aina yhden satokauden ajan. Senjälkeen vastuu viljanhaltijan isännyydestä siirtyi tietyillä menoilla toisen talon kannettavaksi. Pekoa säilytettiin mieluimmin viljalaarissa.

Valitettavasti nykyaikaisen tutkimuksen ulottuville jatkunut suomalais-ugrilainen pakanallinen traditio joutui elämään enemmän tai vähemmän painostuksen alaisena. Siksi suuret ja näyttävät jumalankuvat olivat korvautuneet vähemmän provosoivilla, ja lienee myös palattu vanhempaan tapaan käyttää luonnonesineitä lähes sellainaan. Käsityksemme näistä tärkeistä kuvista saattaakin siksi olla tarpeettoman koruton.

KIRJOITA VIERASKIRJAAN!

VOIT LUKEA VIERASKIRJAN.

EDELLISELLE SIVULLE

TAKAISIN ETUSIVULLE

SEURAAVALLE SIVULLE