Gimbutasin kirja on ensimmäinen tutkimus indoeurooppalaisia edeltäneen Euroopan artifakteista, symboleista ja arkeologisesta tiedosta, mikä olettaa neoliittisen jumalatar-keskeisen uskonnon vaikuttaneen Euroopassa ja kadonneen indoeurooppalaisen patriarkaalisen kultuurin invaasion myötä. Tietyt kaavat tai kuviot, joilla näyttää olevan samankaltainen yhteys jumalatar-uskontoon, toistuvat Kaakkois-Euroopan neoliittisen ajan esineissä ja astioissa. Gimbutas käyttää niiden tutkimiseen vertailevaa metodia, varhaisia historiallisia lähteitä, lingvistiikkaa, kansanperinnettä ja historiallista etnografiaa. Hänen tutkimuskohteitaan ovat olleet pienoisveistokset, saviastiat, haudat ja temppelit sellaisilla paikoilla kuten Catal Huyuk, Malta ja Kreeta.

Mytologialla on suuri merkitys hänen tutkimuskohteenaan. Dumezil, joka pitää mytologiaa erillisenä yhteiskuntatutkimuksen alueena, osoittaa että  henkimaailmaa koskevilla käsityksillä on vaikutusta ihmisen elämisen järjestystä ja universuminen alkuperää koskevien normien muodostumiseen. Tämänkaltainen ajattelutapa on seurausta uskonnollisuuden eri vaikutuksista ja siihen liittyvistä toiminnoista. 

Vertaileva tutkimus näkee indoeurooppalaisissa mytologioissa kolme teemaa: Vallankäytön, sotimisen ja paimentolaisuuden. Tämä liittyy  kolmen alueen uskonnolliseen funktioon: Pyhyyteen, fyysiseen voimaan ja vaurauteen.  Tätä mallia soveltaen vanhan Euroopan jumalatar sijoittuisi alempien jumaluuksien joukkoon. Dumezil kiinnittää huomiota siihen, että Kreikan Athenen ja Irlannin Machan roolit käsittivät kuitenkin kaikki kolme aluetta.

Gimbutasin kuvailee tutkimuskohteitaan, Euroopan ja Anatolian muinaista elämänmuotoa, ja minolaista Kreetaa "tasapainoitetuiksi, ei-patriarkaalisiksi ja ei-matriarkaalisiksi yhteiskuntamuodoiksi, mikä heijastui myös uskontoon, mytologiaan ja kansanperinteeseen." Eräiden matrilineaaristen elementtien jatkuvuus antiikin Kreikassa ja Roomassa, ja baskeilla, tukee tätä näkemystä.

Gimbutas katsoo, että jumalattaren symbolien pääteema on syntymän, kuoleman ja jälleensyntymän mysteereissä, ei ainoastaan ihmisen elinajassa, eikä elämä ole irrallaan maasta ja koko universumista.  Tämä symbolijärjestelmä on syklinen, kuten kuun tai vuodenaikojen vaihtelu. Myyttinen aikakäsite ei siis ole lineaarinen.

Lintujumalatar

Lintujumalattaren toimialat liittyvät elämän antamiseen ja suojeluun, mutta miksi lintu? Mahdollisesti lintujen liikkuminen kaikissa kolmessa elementissä, maalla, vedessä ja ilmassa on syynä myyttiseen arvostukseen? (Kalevalassa maailma syntyy linnun munan hajotessa. Muna on ehkä mielletty elämän symboliksi? käänt.huom.)  Gimbutasin mukaan lintu-jumalatar on "jumalattaren pää-ilmenemismuoto elämän, kuoleman, onnen ja terveyden antajana, kohtalona.  Vesilintu (ankka, hanhi, joutsen) tuo onnea, terveyttä ja hyvän ravitsemuksen. Petolinnut, korppikotka, pöllö, korppi ja varis, edustavat kuolemaa ja Manalan hallitsijaa. Käki ja pöllö profetoivat kevättä tai kuolemaa. Kyyhky, käki ja monet pienet linnut ovat kuolleiden ihmisten sielujen asuinpaikkoja." (Gimbutas, s.322)

Lintujumalattaren merkkejä ovat "V-kirjaimet", triangelit, kulmaviivat, kolmoisviivat, spiraalit, meanderit, kehystetty verkko ja ruudut. Varhaisin tunnettu symboli on zig-zag -viiva, joka on Bulgariasta löydetyssä luunpalasessa, ja ajoitettu 40 000 BC.  A/I-merkki on myös yleinen, tarkoittaen vettä, "naisen kosteutta ja lapsivettä" (Gimbutas, s.19) M-merkki voidaan yhdistää myös vesi-elementtiin: "M:n vesi-merkitys on säilynyt egyptiläisessä hieroglyfissä M, mu, joka tarkoittaa vettä, ja antiikin Kreikan kirjaimessa M, mu." (Gimbutas, s.19) (M-kirjaimen ja murtoviivan yhteys näyttää ilmeiseltä, ja tuo käärmeen, -kyyn selkäviiva ym., mukaan tähän tarkasteluun. Samalla äänne 'mm', joka syntyy lapsen imiessä rintaa, liittyy loogisesti naiseen. Neoliittisen ja jopa paleoliittisen ajan ihmisten on täytynyt huomata nämä yhteydet? käänt.huom.)

Lintujumalattaren kuvilla on usein terävät kasvot. Kuvien rinnat edustavat jumalattaren ravintoa ja terveyttä antavaa ominaisuutta. Megaliittihaudoissa esitetään saman jumalattaren elämää uudelleenluova voima.

Raskaanaoleva jumalatar

Yhdistettynä "Maa-Äitiin" hänellä on monia ominaisuuksia. Maan voima luoda ja uudelleenluoda elämää onkin luontevaa nähdä jumalattareen liittyvänä. Esiteollisen ajan maanviljelykseen liittyi kaikkialla Euroopassa riittejä, jotka toivat esiin "mystisen yhteyden maaperän hedelmällisyyden ja naisen luovien voimien välillä." (Gimbutas, s.141) Hyvä esimerkki on Demeter, joka oli vilja-jumalatar. (Vielä äskettäin Baijerissa kiinnitettiin kirkkojen Maria-kuvien helmoihin viljan tähkiä, eli traditio ei katkennut. käänt.huom.) Gimbutas olettaa, että tämäntyyppisiä kuvia esiintyi jo ennen neoliittista aikaa, eli jumalatar oli tunnettu jo maanviljelystä edeltäneenä aikana.

Ympäri Eurooppaa on löytynyt runsaasti jumalatar-figuureja, joista tässä vain pari esimerkkiä. Vaikka näiden symbolien "todellista" merkitystä ei koskaan saataisi selvitettyä, niiden lukuisaa esiintymistä on mahdotonta sivuuttaa. Antropologi Meskell on kritisoinut Gimbutasin löytöjen vertailua rinnastamalla hänen elämänkokemuksensa hänen näkemykseensä vanhan Euroopan elämästä: "Liettuassa syntyneenä Gimbutas on todistanut kahta 'barbaaristen maahanmuuttajien'("barbarian invaders") miehitysvaltaa kotimaassaan, joista vielä itäinen jäi pysyväksi. Hänen täytyi muuttaa Yhdysvaltioihin, ja Baltian maiden neuvostomiehitystä kesti melkein hänen kuolemaansa 1994." (Meskell, s.78) 

Onko tämä voinut vaikuttaa hänen tulkintaansa utopisesta Euroopasta, vai käyttikö Gimbutas omaa yhteyttään Eurooppaan tarkastellessaan näitä symboleja?? (Koko kysymyksenasettelu on kohteliaasti sanoen kummallinen. Tällä perusteella voitaisiin nollata useimpien juutalaisten yhteiskunta- ja käyttäytymistutkijoiden työ sodan jälkeen. Kysymys ei ole Meskellin taholta tieteellisestä polemiikista, vaan ulkotieteellisestä mielikuva-kampanjoinnista, joka sitä paitsi on tarpeetonta, koska kaikki Gimbutasin väittämät voidaan joko perustella tai kumota eksaktissakin keskustelussa. Mitä tulee Gimbutasin olettamaan indoeurooppalaiseen "barbaari-invaasioon", nykyinen kielihistorian tutkimus ei tule enää toimeen ilman po. hypoteesia. Viimeksi Asko Parpola ja J.Koivulehto perustivat uralilaisen kantakielen ajoituksen ja paikannoksen samaan oletukseen IE-alkukodista Kaspian arolla, mitä Gimbutaskin käytti työnsä pohjana. käänt.huom.)  Onkin huomioonotettava, että koko antropologian ja arkeologian tieteenhaarat ovat miesten dominoimia. 

Onko Meskell traditionaalisen antropologian paradigman vaikutuksen alainen?  Tämän tutkimuksen tapa on ollut naisten tarkastelu ja idealisointi miesten toimesta, -ei naistutkijoiden.  Sarah Milledge Nelsonin, antropologin, mielestä dilemma arkeologian tulkinnassa on, että "monet feminiinisten figuurien tulkinnat yrittävät tarjota yhtä selitystä suurelle joukolle monimuotoisia kuvia, joilla ei ole muuta yhteistä kuin että niillä on rinnat." (Nelson, s.154) Aika, paikka ja sosiaalinen yhteys tarvitaan jotta jokainen figuuri ymmärrettäisiin oikein. (Tämä menee nyt sivuasioiden nyhjäämiseksi. Ongelmahan on tulkittujen ja tunnettujen figuurien kertoman viestin lähes patologinen vastustus, "anti-gimbutanismi". käänt.huom.)

Monet argumentit vastustavat Gimbutasin yleistystä käsitellä "koko aluetta ja aikakautta homogeenisena, perustuen vain yhdenlaiseen saviesineiden tulkintaan, ja modernien käsitteiden, kuten temppeli, pyhäkkö ja rituaali, käyttöön muinaisuudessa." (Nelson s. 161)  (Nelsonin kritiikki osuisi lähes koko historiantutkimukseen, jos sillä nyt olisi mitään merkitystä. Käsittämätöntä sekoittamista. Yleensä joudutaan uuden tutkimuskohteen kanssa tekemään yleistyksiä, joista tiedon tarkentuessa päästään eroon. Nelson vaatii paluuta tietämättömyyteen. käänt.huom.)

Monenlaisia argumentteja voidaan käyttää Gimbutasin jumalatar-figuureja koskevan hypoteesin puolesta tai vastaan.  Vastausten etsinnässä tulisikin olla objektiivinen, avoin ja kriittinen, vaikka uskontoja tutkittaessa olisikin lähes mahdotonta löytää kaikkia tyydyttävää mallia.  Jatkaessani omaa vastausten etsintääni toivon löytäväni tähän jännittävään aiheeseen joskus sellaisen selityksen, johon voin uskoa. 

Jumalatarta esittävä pienoispatsas
Tripoljen/Cucutenin kulttuurista
nykyisessä Ukrainassa.

Melissa Scott tuntuu ottavan sosiaaliset paineet yhtä vakavina argumentteina, kuin tosiasiatkin. Hän ei selvästikään uskalla omaksua Gimbutasin näkemystä, vaikka mieli ehkä tekeekin. Uskottava selitys, jota hän etsii, olisi siis sellainen, joka vastaa (vesitettynäkin) sitä miten hän tietää asioiden olevan, mutta joka olisi establishmentin hyväksymä, eli salonkikelpoinen. Varsin yleinen ajattelun virhe akateemisissa piireissä.

Arkeologisten detaljien tulkinnat, tai uudet mullistavat teoriatkaan, eivät ole se mikä tässä aihepiirissä näyttää hiertävän. Gimbutasiin liitetään näkemys esihistoriallisesta murroksesta, jossa tasapainoiset, ei-sukupuolierottelevat ja ristiriitojen säätelyssä suhteellisen menestyneet yhteisöt ja vanha uskonto tuhoutuivat tai sulautuivat uuteen kokonaan toisenlaiseen kulttuuriin ilmaston muutoksen aiheuttamissa vähenevien resurssien oloissa, osan ihmisyhteisöistä valitessa agression ja ryöstelyn ravintokriisin ratkaisutavaksi.

Ihmiskunnan sosiaalisen olemisen luontaisessa kehitysprosessissa syntyneet tasapainoitetut (="matriarkaaliset") elämänmuodot korvautuivat ihmisyhteisöjen välisen agression olosuhteiden muovaamilla rakenteilla, hierarkisilla heimo- tai klaani-yhteiskunnilla, joissa enenevässä määrin elämän ylläpitämisen tehtäväkenttään assosioidut jumalattaret syrjäytettiin uskonnollisen ajattelun focuksesta, ja "valta" siirtyi sotaisille mies-jumalille, -ja ihmisten välinen eriarvoisuus, jota aiemmin oli esiintynyt vain yksilöiden välillä (ei-periytyvästi), institutionalisoitiin ja siitä tehtiin uusien yhteiskuntien ideologian perusta.

Tämä murros merkitsee, paitsi eurooppalaisten kielten vaihtumista indoeurooppalaisiksi (nomadi-)kieliksi, myös ihmisen kollektiivista henkistä sairastumista, suistumista meille sopimattomaan elämänkielteiseen ja ihmisvihamieliseen elämäntapaan. Tämä tieto saattaa olla vähän liikaa monille, ja siksi savipatsaiden tulkinta on niin kuuma kysymys.

Tarkastelu ei koskekaan esihistoriallista "utopian" aikaa vaan olemassaolleen menneisyyden ymmärtämistä, ja tähän vyyhteen voi suhtautua periaatteessa kahdella tavalla: Joko kehitellä poliittisesti korrektia ja sosiaalisesti hyväksyttyä näkemystä, tai katsoa rohkeasti mitä po. esihistorian vaiheen analysointi kertoo omasta ajastamme ja kulttuurimme perusvirheestä. Kukin valitkoon itse.