Marija Gimbutasin teorian kritiikkiä

"Vanha Eurooppa" -hypoteesista käydään keskustelua, joten esittelemme tässä muutamia kriittisiä puheenvuoroja. Crystal R. Miller ei pyri tarjoamaan vaihtoehtoista kokonaisnäkemystä, vaan esittää huomioita eräistä seikoista, jotka hänen mielestään ovat ristiriidassa sen käsityksen kanssa, että Eurooppassa olisi ollut korostetun rauhanomainen elämäntapa ennen nomadi-invaasiota. Lukija päätelköön, oliko vai ei.

Crystal R. Miller: "Marija Gimbutas and Her Effects on Contemporary Paganism" 1998

Suurin kysymys tarkasteltaessa Marija Gimbutasin esittämää hypoteesia, on Jumalatarta palvovien sotaisesti suuntautuneiden yhteisöjen olemassaolo, -oliko niitä vai ei. Tähän aikaan enimmiltään elettiin vielä tasa-arvoisuuden oloissa, ja heimot olivat vasta muodostumassa. Ihmisten välisiä status-erojakin on havaittavissa vasta neoliittisen ajan lopulla (sikäli kuin arkeologinen aineisto osaa kertoa). Euroopassa oli olemassa useita erilaisia kulttuureja:  LBK (Nauhakeraaminen kulttuuri 8000 - 7500 BP) Keski-Euroopassa, Ertebölle (5000 BP) Pohjois-Euroopassa,  ja Välimeren kulttuurien vaikutuspiiri. Myöhäisneoliittisen ajan kulttuureista kahdella on merkitystä tässä tarkastelussa: Pikarikulttuuri (Beaker People), ja vasarakirveskulttuuri (Battle Axe People).  Pikari-väen ansioksi luetaan yleensä metallien käytön leviäminen Euroopassa, minkä arvellaan omaksutun Keski-Idästä. Heitä nimitetään pikarikulttuuriksi, koska he sijoittivat vainajien mukana hautoihin pikarin tapaisia saviastioita, joita arvellaan käytetyn juomiseen. On otaksuttu, että jonkilainen käyttämällä valmistettu alkoholijuoma olisi ollut tunnettu jo näihin aikoihin. Monet arkeologit tukevat tätä näkemystä. Toinen kiinnostava kulttuuri, vasarakirves-väki ("people" ei käänny "kansaksi"=nation. lat.huom.), jolla on paljon yhtäläisyyksiä pikarikulttuuriin, mutta heidät haudattiin kivikirveiden kera.  Olivatko nämä kirveet sota-aseita? On syytä pitää todistettuna, että nämä kirveet olivat puhtaasti seremoniaalisia tarkoitukseltaan, eikä niitä ole voinut käyttää sotilaallisessa mielessä.(*1)  Jos tarkastelemme ko. kirveiden ulkonäköä, huomaamme että ne muistuttavat kuuta. Kuu ja aurinko assosioituivat vanhoissa kulttuureissa maskuniiniseen ja feminiiniseen. Eräissä varhaisissa eurooppalaisissa kulttuureissa aurinko nähtiin usein feminiininä ja kuu maskuliininä, toisin kuin nykyisin.  Kuu on siis voitu yhdistää Jumalaan tai Jumalattareen, kuten tulemme näkemään. Tiedämme, että monet myöhäisemmät kulttuurit, jotka yhä pysyttelivät Jumalattaren kunnioittamisessa, olivat sotaisia. Kelttiläiset ovat tästä hyvä esimerkki. Siis, toisin kuin yleensä uskotaan, hyvin monet myöhäisneoliittiset ja kupari-kauden kulttuurit olivat sotaisia, kuten kuningatar Vix, eräänä esimerkkinä. Onkin kysyttävä, olivatko sotaiset taipumukset vasarakirves-kulttuurin tuotetta, vai kuuluivatko ne varhaisten eurooppalaisten kulttuurien ominaisuuksiin luonnostaan? Syynä tämän kirjoittamiseen on Marija Gimbutasin teorioiden pitäminen lähes evankeliumin asemassa monien nykyisten pakanuudesta kirjoittavien tuotannossa, ja heidän vaikutuspiirissään. (Pitäisi ehkä myös ymmärtää lukemansa.lat.huom.) En haluaisi kuitenkaan sanoa, että  muinaiset eurooppalaiset kulttuurit olivat olleet niin yksikertaisesti käsitettäviä.

1: Suomessa "sotakirveinäkin" tunnetut kiviesineet eivät sovellu aseiksi: Jos ne varttaa lyhyellä varrella, vihollinen pääsee lähituntumaan ennenkuin voi tehdä mitään; Jos käyttää pitkää vartta, painopisteen epäedullisuudesta johtuen lyöntikaaret muodostuvat niin pitkiksi, että vastustaja väistää jo kivikirves-miehen hakiessa vauhtia lyöntiin, ja jos ensimmäinen isku menee ohi, vastapuoli pääsee hoitelemaan vasarakirveskulttuurin edustajan joko sivulta tai yläviistosta, ihan miten tykkää. Varrensuuntaisesti rei´itetty kivikirves on myös taipuvainen katkeamaan reiäin kohdalta, jos sillä lyödään voimakkaita iskuja toistuvasti. Löyntivälineinä käytetyt kirveet ja pallonuijat olivatkin pronssikaudelle asti (mälarin ja ananjinon kirveet) rei´itetty iskun suuntaisesti, niin että varsi kiinnittyi kirveen "hamaraan". Näin ase ei voinut hajota kesken ottelun. Toisaalta eräät arkeologit ovat arvelleet, että "sotakirveillä" olisi ollut käytännöllinen funktio: Kun Suomen vasarakirveskulttuurin pääelinkeino oli lampaiden kasvatus, -hevosia tms. heillä ei ollut, kirveet olivatkin nuijia joilla naputeltiin lammasaitausten tolpat ym. tarpeellinen savimaahan, jota ko. kulttuurin löytöpaikoilla onkin tunnusmerkillisesti.)

Cr.Millerin esittämä kritiikki ei kohdistu Gimbutasin tai hänen tulkitsijoidensa oleellisimpiin väittämiin. Se uudistunut kuva esihistoriasta ja ihmisenä olemisesta, joka on muodostunut "Vanhan Euroopan" ja Jumalatar-uskonnosta länsimaiseen kulttuuriin jääneen perinnön tultua löydetyksi, ei suuremmin muutu, ratkaistiin kysymys varhais-eurooppalaisten sotaisuudesta tai sotaakäyvien "matriarkaattien" muinaisesta olemassaolosta kuinka päin tahansa. Millerin kritiikki onkin tarpeellista simppelimpien Gimbutas-tulkintojen saattamiseksi maan pinnalle. On myös olemassa vaara, että muodostuisi yksi "oikea tapa" ymmärtää jumalatar-asiakokonaisuus. Miller ei varoita tästä erityisesti, mutta hänen(kin) kirjoituksensa toimii po. virheenmahdollisuutta vastaan.

Eräät ns. patriarkaatin puolesta peistään taittavat kirjoittajat korostavat Keski-Aasiassa, nykyisen Kasahstanin alueella, äskettäin tutkittujen löytöjen, jotka kummallisella tavalla muistuttavat antiikin kreikkalaisten kuvaamien amazonien mahdollisia kulttuurijäänteitä,  olevan ristiriidassa Gimbutasin pääväittämän, "matriarkaatista"  "patriarkaattiin"  siirtymisen äkillisyyden, kanssa.  Ristiriita on kuitenkin näennäinen. Kelttiläisen kulttuurin ja sen sotaisten jumalattarien kanssa on aivan sama tilanne. Kelttiläinen kantakieli on nykyisen käsityksen mukaan syntynyt Ranskasta Itävaltaan ulottuvalla alueella franco-cantabrialaista (baski, etc.) kieltä puhuvan maataviljelevän  kantaväestön omaksuessa asteittain itäisen indoeurooppalaisen paimentolaiskielen piirteitä, mikä prosessi synnytti ko. alueella puhuttavaksi yleiskieleksi vakiintuneen kanta-keltin, joka oli siten indoeurooppalainen kieli vahvalla muinaiseurooppalaisella (franco-cantabria-) vaikutteella.  Kelttien jumaluuksissa onkin nähtävissä kahden erilaisen kulttuurin ominaisuuksia: Vanhaa katkeamatonta eurooppalaista kulttuurijatkumoa edustava jokijumalatar, Rhiannon (Epona), sai reviiriinsä indoeurooppalaisille tärkeät hevoset ja sotataidon. Kelttien kielessä ja kulttuurissa on siis kaksi komponenttia, itäinen indoeurooppalainen ja läntinen eurooppalainen. Kasahstanin "Amazonia" on sensijaan alueella, jossa ihmisen käytettävissäolevien luonnonvarojen rajat tulivat ensimmäisenä vastaan. 200 000 tai kolme miljoona  vuotta, laskijasta riippuen, ihminen oli voinut vallata  uutta metsästys- ja keräilymaastoa väestönkasvun mukaisesti, ja resurssit oli voitu jakaa ilman agressiivista elämäntapaa.  Kun kaikki oli jaettu, eikä lisää löytynyt,  eurooppalaiset ja Lähi-Idän "hedelmällisen puolikuun"  asukkaat paransivat ravinnonsaantia muokkaamalla ja  viljelemällä maata. Yhdessä kypsytetyn ravinnon kanssa tämä laukaisi ennennäkemättömän kulttuurikehityksen, joka nopeasti loi mm. kuiduista kudotut kankaat, jauhoista leivotun leivän, poltetusta savesta tehdyt astiat, ja merkkejä joita osattiin tulkita, eli kirjoituksen alkeet.  Kuivissa autiomaissa kävi toisin. Muinaiset ihmiset eivät organisoituineet sukulaisuuteen perustuviin heimoihin vaan yhteenliittymät perustuivat enemmän seudulla asumiseen ja elinkeinojen harjoittamiseen. Näitä yhteisöjä johtivat "kylänvanhimmat"  tms., jotka pysyivät asemassaan nauttimansa  luottamuksen ansioista.  Heillä oli myös uskonnollisia tehtäviä.  Kun ajoittain kuivuvien autiomaa-seutujen yhteisö-heimot joutuivat säännöllisesti nälän kynsiin,  ongelma pakotti nämä piruparat tappelemaan vedestä, laitumista ja ravinnosta, kuten beduiinit vielä äskettäin. Kun tapa oli kerran opittu, sitä ei unohdettu. Naapureiden ryöstämiseen lähteminen ei kuulunut ihmisen luontaisiin käyttäytymismalleihin, -silloin kun "ihmiskunta ei  vielä ollut henkisesti poissa raiteiltaan", käyttääksemme psykoanalyytikko E.Frommin sanontaa. Se on voinut käydä näin:

Joukko nälkiintyneen paimentolaisyhteisön nuorukaisia on nähnyt horisontissa vieraita nuotiotulia.  Yöllä, näläntunteen valvottaessa, joku saa idean.  Hän herättää ne jotka parhaiten tuntee, ja joukko hiipii yöhön.  Kun leiri  aamulla herää, yhteisön vastuulliset johtajat ovat tapahtuneen tosiasian edessä.  Kukaan ei pidä tavasta, jolla saalis on hankittu, mutta kukaan ei kieltäydy syömästä.  Kun yhteisön perinteelliset johtajat, vanhat miehet ja naiset, eivät onnistuneet huolehtimaan kansastaan, heidän arvovaltansa horjuu. Uuden elinkeinon, toisten ihmisten ryöstämisen, keksineet miehet hakevat yhä  uusia saaliita, ja samalla heimon laidunmaat lisääntyvät. He jakavat lahjoja suosikeilleen,  eikä mitään ratkaisua enää tehdä ilman heidän mielipidettään. On syntynyt uudellaisen yhteiskunnallisen instituution alkio: Sotilaallinen seurue. Pohjois-Amerikan metsävyöhykkeen intiaaneilla "sota oli yksityisasia", eli tavanomaisin aseellinen selkkaus oli ryöstöretki jonka (nuorten) sotureiden joukko teki naapuriheimon alueelle. Päälliköt eivät katsoneet olevansa ko. retkistä vastuussa, eivätkä kyselleet retkeläisten perään, jos nämä eivät palanneet. Tämä oli sellaisen yhteiskunnan käytäntö, josta puuttui väkivaltamonopolia hallitseva virkakoneisto: Kun ei voitu estää, ei kielletty. On tosin merkkejä siitä, että vastaavissa oloissa perinteinen valtarakenne, heimojen vanhimmat, ovat puhaltaneet pelin poikki jos ryöstöretkeily on alkanut liikaa haitata normaalielämää (esim. Polynesiassa). Metsästäjä-keräilijöiden keskuudessa ryöstöretkistä ei kuitenkaan kehittynyt hird-seurueita tms., koska yhteiskuntien taloudellinen perusta ei ollut järkkynyt eivätkä soturi-joukkiot saaneet itsenäistä poliittista vaikutusvaltaa ikäluokka-seuroihin tms. järjestyneessä yhteisössä, jonka perinnäistavat ja käytäntö olivat erityisesti tähdätty 1) ylläpitämään yhteisölle tarpeellista puolustuskykyä kannustamalla nuoria (miehiä tai naisia) hankkimaan sotilaallista kokemusta, 2) integroimaan heidät sitten heimon perinteiseen sosiaaliseen rakenteeseen ilman erillisen soturi-kastin muodostumista. Jos Keski-Aasian ja Arabian niemimaan heimoilla oli tälläisiä sosiaalisia mekanismeja, ne eivät toimineet yhteisön koko olemassaolon vaarantavissa elintarvike-kriiseissä, joillaisia on täytynyt olla väestönkasvun ja kuivuvan ilmaston yhteisvaikutuksena. Metsästäjä-keräilijä yhteisöjen tiedetään kontrolloineen heimojen väkilukua raskauden ehkäisyllä ja lasten heitteillejätöllä, ja huolehtineen erilaisilla tabuilla ym. säännöillä luonnonvarojen uusiutumisesta, mutta ilmastonmuutoksen pienentäessä perinnäisten elinkeinojen avulla hyödynnettävää maa-alaa, nämä keinot ovat olleet riittämättömiä. Yhteisöt ovat joutuneet muuttumaan pakon edessä. Toisaalla on ryhdytty muokkaamaan maaperää ravintokasveille sopivaksi, toisaalla on päädytty agressioon. Väistämättä tuli sitten vastaan se tilanne, jossa vanhoista tavoista kiinnipitävien ja  uus-rikkaiden intressit törmäävät.  Entiset nälkäiset nuorukaiset heittävät nyt syrjään "vanhat"  ja  huudattavat itsensä "kaaneiksi" tms.. Vastustajiinsa he voivat käyttää samaa väkivaltaa, johon he oppivat ryöstöretkillään. Koska vanhan uskonnon menojen ylläpito oli kuulunut heimon luontaisille johtajille,  eivätkä uudet pomot ole ehtineet perehtyä rituaaleihin tai ulkoaopittavaan muistitietoon, he nostavat palvottaviksi kulttiesineiksi ne mitä parhaiten osasivat käyttää: Aseet. Uuden uskonnon (*2) moraalinen doktriinikin oli yksinkertainen ja kirkas: Mikä on sinun on minun, ja mikä on minun,  sen kanssa sinulla ei  ole mitään tekemistä.  Raamatussa sanotaan sama asia hiukan monimutkaisemmin, -valitut kansat ja luvatut maat, karjat, naiset, jne.. Ratkaiseva käänne ihmiskunnan historiassa on tapahtunut: JHWE-virus oli tullut keskuuteemme.  Ihmiskunta oli siirtynyt päättymättömien sotien ja eriarvoisuuden aikakauteen. Jos haluat tietää, miltä se näytti, lue uutiset tämänpäivän Balkanilta. Edelläkerrottu yksinkertaistettu kuvaus po. kulttuurimurrokseen johtaneista syistä perustuu osin venäläisen professori Pankratovan näkemyksiin. Hänet tunnetaan valitettavan huonosti länsimaissa.

Marija Gimbutas kertoo asiasta kirjassaan "The Civilization of the Goddess" (s.396) seuraavasti: "Indoeurooppalainen yhteiskunta oli sotaisa, eksogaaminen, patriarkaalinen, patrilineaarinen ja patrilokaalinen vahvoilla klaani-organisaatioilla ja jyrkällä sosiaalisella hierarkialla, mikä antoi yhteiskunnan johtavan osan sotilasluokalle. Heidän tärkeimmät jumalansa olivat miespuolisia, ja niiden tehtävät liittyivät sodankäyntiin. Ei ole mitenkään mahdollista, että tämänkaltainen sosiaalinen organisaatio olisi voinut kehittyä "Vanhan Euroopan" matrilineaarisessa, matrisentrisessä ja endokaamisesti tasapainoitetussa yhteiskunnassa. Sen tähden on katsottava, että indoeurooppalaisten ilmestyminen Eurooppaan edustaa törmäystä kahden ideologian välillä, ei evoluutiota." Mikäli halutaan kritisoida Gimbutasin teoriaa, vasta-argumentit on kohdistettava tähän väittämään. Niinkauan kuin puhutaan muusta käsittelemättä tätä, puhutaan toisarvoisista seikoista, eikä asiallinen keskustelu ole alkanutkaan. Jotkut yhteisöt pystyivät puolustautumaan muuttumatta vihollistensa kaltaisiksi. On loogista, että näin tapahtui Kasahkstanin arolla, lähellä ongelmien (toista) alkupistettä. Näistä vastaanpanijoista lienevät tulleet kreikkalaistenkin tuntemat ja nyt löydetyt amazonit. Gimbutasilla ja hänen työtovereillaan ei toki ollut tietoa "Amazonian" löytymisestä, kun paljon puhutut teoriat kirjoitettiin. Jos olisi ollut, teoria olisi ehkä ollut radikaalimpi. Mitä tulee vasarakirveskulttuuriin, sen syntyseuduksi on jo pitkään arvioitu suurin piirtein nykyinen Puola, josta tämä lampaanhoitoharrastus levisi niille alueille, joita metsästäjä-keräilijät ja maanviljelijät eivät tehokkaasti hy&ödyntäneet. Vasarakirves-väestöt eivät liity indoeurooppalaisten invaasioon, vaan ovat osa sen seurauksista.

Kommentti "kurgaani-kulttuurin invaasio"-hypoteesiin: "In Search of the Indo-Europeans ", J.P.   Mallory (London: Thames & Hudson, 1991)

"... Tämän teorian tunnetuin muoto on paljolta Marija Gimbutasin ansiota. Hän on yli 25 vuotta perustellut ja puolustanut näkemystä,  että (kieliryhmä-) proto-indoeuroopalaiset tulee yhdistää (arkeologisesti tunnettuun) kurgaani-traditioon.  ...  Tämän kulttuurin vakiintunut kuva on sotainen hyvin liikkuva  paimentolaisyhteisö. (s. 182-83) Tämä näkemys kurgaani-kulttuurista on hyvin vakuuttava, ja monet arkeologit ja linqvistit ovat hyväksyneet sen joko kokonaan tai osaksi. ...  Joku saattaisikin aluksi nähdä niin, että kurgaani-hypoteesia tukevien argumenttien paljous velvoittaa meidät hyväksymään ko. teorian kaikkineen varauksettomasti. Kritiikkiä on kuitenkin esitetty, ja vastaväitteet voidaan karkeasti yhdistää seuraavaan teesiin: Lähes kaikki argumentit invaasiosta ja kulttuurin muuttumisesta ovat paremmin selitettävissä olettamatta yhteyttä kurgaani-ekspansioon, ja useimmat tähän mennessä esitetyistä todisteista ovat joko totaalisessa ristiriidassa toisten todisteiden kanssa, tai ovat tulosta itäisen, keskisen ja pohjoisen Euroopan kulttuurihistorian väärinymmärtämisestä. (s. 185)

Käännös Pakanasivujen, referointi Robert Sheafferin ("Patriarchy"-sivut, USA)

Kommentti: Mallory on yksi tunnetuimpia ja kokeneimpia tutkijoita, mutta valitettavasti Sheaffer on leikannut sitaatistaan hänen perustelunsa.Sheafferin sivut eivät näytä pyrkivän kokonaiskuvan antamiseen lukijalle, vaan vastustettavan näkemyksen näykkimiseen auktoriteettien suojista. Malloryn toistamat kommentit voivat olla oikeita tai vääriä, -tutkimus kulkee joka tapauksessa eteenpäin uusien teorioiden esittämisen, kritisoimisen ja väärien näkemysten karsimisen kautta. Pienin muutoksin hänen sanansa sopisivat muuten lähes kaikkiin (vuosikymmeniä) vallitseviin käsityksiin humanististen tieteiden kaikilla aloilla. Tieteessä ei pidä olla "korkeimpia totuuksia", vaan kaikki näkemykset, parhaiten perustellut ja arvostetuimmatkin, ovat vain todellisuuden likiarvoja, joita jatkuvasti tarkennetaan tökkimällä luonnon ja historian salaisuuksia vähän eri suunnilta, jos avain löytyisi. Julkaisemme Malloryltä pidemmän sitaatin, kun onnistumme löytämään sellaisen. Invaasio-hypoteesi kielihistoriallisesti entistä vahvemmin perusteltu: Gimbutasin kirjoittaessa pääteoksiaan, ja Malloryn esittäessä niistä kommentteja, tiedemaailmassa pidettiin enimmäkseen vakuuttavimpana Colin Renfrewin ja mm. Gordon Childen näkemystä indoeurooppalaisen kielen Eurooppaan leviämisen yhteydestä maanviljelyn leviämiseen. Kalevi Wiikin näkemys suomalais-ugrilaisen/uralilaisen kielen vaihtumisesta indoeurooppalaiseen perustui myös tälle renfrewiläiselle pohjalle, jota monet silloin tiedossaolevat tosiasiat tukivatkin vahvasti. Renfrewin / Childen /Wiikin näkemyksessä oletettiin Keski-Eurooppa neoliittisen ajan alussa kieleltään uralilaiseksi, ja eteläisempi Eurooppa indoeurooppalaiseksi, rajan kulkiessa itä-länsi -suuntaisesti. Jostain syystä keskustelun ja tutkimuksen tämä vaihe ei tullut koskaan laajemmin tunnetuksi Suomessa, vaan täällä oltiin niinkuin "tiede" pitäisi suomalaisia kategorisesti "itäisinä". Renfrew ja Childe olivat siis niitä tutkijoita, joiden työtä useimmat muut pitivät omien näkemystensäkin perustana, eivätkä mitään dissidenttejä. Indoeurooppalaisen kielen leviämisen yhdistäminen maanviljelyyn on kuitenkin nykyisten tietojen valossa vaikeaa. Euroopan IE-kielten maanviljelyssanasto on lainattu täällä aikaisemmin puhutusta kielestä, mikä ei ole mahdollista renfrewiläisellä oletuksella. IE-alkukotia paikannetaan nyt itään: Keski-Aasiasta Volgan ja Djeprin alajuoksuille ulottuvalle arolle. Indoeurooppalaisen kantakielen uusi ajoitus ja maantieteellinen paikannus, jolla kannalla Suomessa ovat mm. Asko Parpola ja Jorma Koivulehto, sijoittaa IE-kantakielen "gimbutiaanisesti" Volgan/Kaspian aroille, ja ajoitus täsmentyy 4000 eKr. -vuosituhannelle, kuten Gimbutas esittikin (nyk. kalibroituun ajoitukseen tarkennettuna), ja pää-roolissa on Jamnaja- eli kurgaani-kulttuuri. Invaasion olettamiselle ei ole enää vaihtoehtoa. Suomalaisten "alkukotia" koskevat käsitykset, Indoeurooppalainen kieliryhmä, eli arokansat ja me,

EDELLISELLE SIVULLE

TAKAISIN ETUSIVULLE

SEURAAVALLE SIVULLE