Bretonien, kymrien, katalaanien, oksitaanien, gaelien ja baskien, noiden läntisen Euroopan kansallisvaltioiden perinteellisten vähemmistöjen, tilanne oli ollut vuosisatoja se, että perinnettä, identiteettiä ja kieltä oli ylläpitänyt etupäässä maaseudun koulujakäymätön väki. Kun vähemmistöön kuuluva pääsi 'vihreälle oksalle' yhteiskunnassa, hän tuotapikaa pyrki kätkemään syntyperänsä ja unohtamaan omat perinteensä.

Tämän päivän Etelä-Ranskassa oksitaanien nuori sukupolvi opiskelee ylpeänä omaa kieltään, joka on yhtä lähellä italiaa kuin pohjois-ranskaan perustuvaa kirjakieltä. Vanhemmalle sukupolvelle, joka oli yrittänyt kieltää alkuperänsä ja kätkeä sen lapsiltaankin, ollaan hyvin vihaisia.

Etnisen identiteetin etsintä on siis maailmanlaajuinen trendi, mutta miten se istuu globaalistumiseen, toiseen aikamme näkyvään virtaukseen? Maailma, jossa kansoja eivät erota jyrkät valtio- tai tullirajat, ja jossa sama tiedonvälitys tavoittaa yhtälailla Kwajaleinin atollin asukkaan, kuin Pihtiputaan mummonkin, on uudenlainen haaste kansojen, mutta myös yksilöiden, identiteetille.

Ihmisjoukko ei ole olemassa, jos siihen kuuluva ei tiedä, keitä muita siihen kuuluu ja keitä ei. Ihmisyksilöllekin tietoisuus ryhmään kuulumisesta ja tämän ryhmän ominaisuuksista, on terveen persoonallisuuden vahva peruskivi, ja voimavara, -viimeinen energiareservi. Mediamyllytyksen hämärtämä tajuntakin pyrkii myös epätoivoisesti identifioitumaan johonkin. Erilaisia korvike-identiteettejä syntyykin jopa itsestään, ja toisille trendikkäät lahkot ja muotiuskonnot ajavat saman asian. Näiden korvikkeiden onttouden paljastaa niihin turvautuneiden henkilöiden seuranta: Lahkoa vaihdetaan viiden vuoden välein, mutta henkinen pahoinvointi pysyy samana.

Kaikkialla näkyvä pyrkimys tunnistaa oman kansanryhmänsä perintö, ja peittelemätön ylpeys siitä, onkin yksilöiden reagointia identiteetin ja minuuden perustaa kalvavaan rikkinäiseen aikaamme.

Erilaisten imperiumien harrastama vähemmistöjen ja alusmaiden kansojen assimilointi on aina samansisältöistä: Tavoitteena ei ole eurooppalaisen tms. sivistyksen siunaukset oppinut 2000-luvun "aboriginaali", vaan "second class european", ikuisesti huonompi puoliolento. Ylikansalllisen tajunnantäyttöteollisuuden tuotteiden kautta "vapaaehtoisesti" omaksuttu vierasperäinen kertakäyttöidentiteetti tuottaa aivan saman tuloksen: Itseään häpeävän identiteetittömän yksilön.

Globaalin yhteisyyden kieltäminen ja "tuohikulttuuriin" käpertyminen ei ole vaihtoehto, eikä menneisyyteen tuijottaminen ole missään tuottanut tuloksia. Huomio onkin käännettävä modernin kulttuurin luomiseen oman perinteen kunnioituksen pohjalta ja omin ehdoin, josta esimerkkinä voi mainita saamelaiset Mari Boine Norjasta ja Merja-Aletta Ranttila Suomen puolelta Torniojokilaaksosta. Heidän taiteensa on tätä päivää ja elävää saamelaisuutta, eikä mitään kunnanmuseon pölyttynyttä vitriinitavaraa. Vain elävä ja uudistuva traditio elää.

"Kun ajattelee suomalaisten asemaa 600 vuotta ruotsinvallan alla, asian ymmärtää helposti. ... Tilanne johti luonnollisesti siihen, että oli yläkerran väkeä ja alakerran väkeä. Kansallinen itsetunto painettiin kyseisessä eriarvoisuudessa väistämättä alas. Nyt olisi vihdoin aika korjata asia." Kirjoittaa tunnettu ajattelija Tapio Kaitaharju ("Minä Olen" 1/2000). Meihin on siis kohdistettu identiteettiämme ja kulttuuriperintöämme tukahduttavaa painostusta ja perinteen hävittämistä, joten eräät nyky-reaktiot vieraiden elementtien kohtaamistilanteissa eivät yllätä. Kyyristely ja viha ovat taitamatonta käyttäytymistä, josta on kasvettava ulos.

Meidän on otettava Tapio Kaitaharjun heittämä haaste positiivisena tavoitteenasetteluna, ja ryhdyttävä toimeen. Oman perinnön tunteminen ja arvostaminen on avain ehjän persoonallisuuden ja itsensä tuntemisen lisäksi myös muiden kulttuurien kohtaamiseen terveellä tavalla.

Vanhan häivyttäminen koskee myös moraalia ja käyttäytymissääntöjä. Ne ovat ylikansallisen yhtenäiskulttuurin ja kulutuskeskeisen elämäntavan tiellä. Vielä sukupolvi sitten Suomessa arvostettiin säästäväisyyttä ja rehellisyyttä, ja työtä. Nyky-moraalin mukaan sillä ei ole väliä, miten rahat on hankittu, kunhan ne pannaan nopeasti menemään.

Euroopan valtiokirkkojen valtauskonto, kristillisyys, on joutunut pahasti yhteiskunnallisen muutoksen ja oman esi-freudilaisen ihmiskuvansa uhriksi. Kirkkojen tarjoama moraalinvahvistus ei ole siitä syystä tavoittanut kaikkia ihmisiä, vaan henkistä kainalosauvaa on ryhdytty hakemaan uus-uskonnoista ja itämäisistä kulteista. Yksilön itsensä kannalta ei toki muulla ole väliä, kuin sillä että valittu apukeino toimii, mutta tilanne kertoo länsimaisen elämäntapamme ja ihmiselle sopivan olotilan yhteensovittamattomuudesta.

Se "omatunto", joka on koodattu meidän mieleemme, muotoutui viimeisten kolmen miljoonan vuoden aikana. Tämä selviää tarkastelemalla niitä asioita, joita pidämme hyveinä: Heikommista ihmistä välittäminen, hädänalaisista huolehtiminen, lupauksien pitäminen, oman osuuden tekeminen yhteisissä töissä,ja tarvittaessa riskin ottaminen muita yhteisön jäseniä autettaessa. Nämä normit näyttävät olevan ristiriidassa mukavuudenhalun, itsekkyyden ja lyhytnäköisyyden kanssa.

Kun tarkastelemme realistisesti nyky-elämää, juuri kukaan ei elä näiden edelleenkin "arvostamiemme" periaatteiden mukaan, ja mikä tärkeintä: Niiden mukaan eläminen ei toisi menestystä nyky-maailmassa. Ne ovatkin aivan toisenlaisen todellisuuden tuotteita: Ajalta ennen ihmisten välisen eriarvoisuuden institutionalisointia ja valtarakenteiden karkaamista ihmisen kontrollista. Yhä "hyveiksi" tunnistamamme asiat on tuottanut tuhansia vuosia sitten kadonnut kivikauden metsästäjä-yhteisöjen maailma, mutta sen normit ovat yhä osa meidän tajuntaamme.

Lyhytnäköisen itsekkyyden ja eriarvoisuuden maailmassa elämme sen sääntöjen mukaan, mutta mielessämme tunnemme, että jotain on väärin. Tunnemme tekevämme väärin, tai olemme epämääräisellä tavalla ahdistuneita, ja haemme siihen parannusta kaiken sortin joogasta ja uus-kulteista, mutta edellytämme näiltä poppamiehiltä yhtä asiaa: He parantavat angstimme, jotta voimme palata sen jälkeen "terveinä" tekemään niitä samoja asioita, jotka aiheuttavat epätoivomme. Haluamme taikatemppuja, emme muuttaa elämäämme.

Lähi-Idästä lähteneiden "aavikko-uskontojen" heikkous on ihmisen perisynnillistäminen tuomitsemalla ihmisen luonnollisia toimintoja, ja tekemällä elämän monimutkaisemmaksi kuin se onkaan. "Korkeauskonnot" merkitsivät askelta pahempaan ihmisen vieraantumiskehityksessä. Alunperin moraalia kohottamaan tarkoitetut oppirakennelmat tuottavat henkisesti rujoja ihmisiä, jotka vihaavat elämää, pelkäävät kuolemaa ja häpeävät seksuaalisuutta. Tällä tiellä ei ole löydettävissä mitään löytämisen arvoista. Onko siis palattava aikaan ennen elämänkieltämis-uskontoja?

Ensimmäinen tehtävä onkin hajallaan olevien tietojen kokoaminen ja systematisoiminen. Jos joku pitää urakkaa toivottomana, muistutamme, että muinaispreussilaisten jälkeläiset entistävät par´aikaa omaa kadonnutta balttilaista kieltään kulttuurin elvytämisen ensimmäisenä askeleensa. Meillä on siis suhteellisen helppo tehtävä. Puhumme yhä Euroopan vanhinta kieltä.

Läntisessä Euroopassa identiteetin ja henkisen eheyden hakeminen etnisestä menneisyydestä on herättänyt joukoittain ihmisiä tutkimaan ja harrastamaan Asatruta, kelttien Druidi-perinnettä, ja liettualaisten sekä lättien pakanaperinne ei ole oikeastaan koskaan katkennutkaan, kuten ei volgan-suomalaisten eikä udmurtienkaan. Me olemme kuitenkin suomalaisia, ja puhumme kieltä, jota puhuttiin jo paleoliittisessa Euroopassa. Vielä keskiajalla suomalaiset tunnettiin vahvoina noitina, ja aktiivinen pakannallisten perinteiden harjoittaminen jatkui täällä 1700-luvulle, vaikka sitä koskevat asiakirjatiedot ovat usein tunnistamattomassa muodossa. "Tuonti-perinnettä" harjoittamalla olisimme ikuisesti kuunteluoppilaita, eikä tietoisuutemme omastamme yhtään syvenisi.

Meidän täytynee oman itsemmekin tähden perehtyä siihen, mitä suomalaisten muinaisesta uskonnosta tiedetään, sillä se ei yksin lähennä meitä omaan menneisyyteemme, vaan myös luontoon, sen ikuiseen kiertokulkuun ja elämää ylläpitävään prosessiin, ja näyttää meille paikkamme sukupolvien ketjussa, suomalaisina Euroopan alkuperäisen asutuksen viimeisinä puhutun kielensä ja olemuksensa säilyttäneen kansan jäseninä.