Toisen maailmansodan jälkeen useimmat esihistorian tutkijat noudattivat heidän omia sääntöjään esihistoriallisen väestöjen kielellisestä ja geneettisestä hahmottamisesta. Metodologiset ja ehkä ideologisetkin vastaväitteet arkeologian, filologian ja populaatio-genetiikan yhdistämiselle näyttivät liian vahvoilta.  Lopulta suuren synteesin aika koitti.

1970-luvulla Ammerman ja Cavalli-Sforza suhteuttivat neoliittisten maanviljely-yhteisöjen leviämisen Anatoliasta luoteiseen niin sanottuun "ensimäiseen prinsipaalikomponenttiin", eli 27%:iin 39:stä valitusta nykyisillä eurooppalaisilla esiintyvästä geenistä. (Ammerman & Cavalli-Sforza 1984: 105­6 tarkistettu Piazza et al. 1995 käsittämään  26%   95:stä geenistä).

1987 Colin Renfrew, perustaen ei-geneettisiin tuloksiin omassa työssään kuten myöskin aikaisempiin tutkimuksiinsa (1973), yhdisti neoliittisen maanviljelyn oletettuun proto-indoeuroopan kielen omaksumiseen (diffusion) Anatoliasta (Renfrew 1987).  Kahdesta merkittävästä eroavaisuudesta johtuen Renfrew ei voinut esittää geneettisiä todisteita 1987, varautuen tekemään sen myöhemmin (Renfrew 1989: 145­9). Ammerman ja Cavalli-Sforza panivat kuitenkin yhtäläisyysmerkit indoeurooppalaisten ja ensimmäisen prinsipaalikomponentin ja maanviljelyn sijasta vasarakirveskulttuurin (the Battle Axe culture ) 3000-luvulla B.C. ja "kolmannen prinsipaalikomponentin" välille.

Vasemmalla indoeurooppalaisten kielten leviämiseen, eli nomadi-invaasioon liitettävissäoleva Cavalli-Sforzan määrittelemä 3. komponentti, ja oikealla nuorakeraamisen eli vasarakirveskulttuurin levinnäisyys. Huomatkaa että itäinen Fatjanovon ym. kulttuuri on myöhäisempi kuin läntisemmän Euroopan nuorakeramiikka. (Suom.lisäys)

Kolmas prinsipaalikomponentti käsitti 11-12% nykyeurooppalaisten 39:stä tutkitusta geenistä ja 8-8% 95:stä tutkitusta geenistä Piazzan ym. mukaan. Po. komponentti on enimmillään Mustanmeren pohjoispuolella, mihin Marija Gimbutas sijoittikin indoeurooppalaisten alkukodin. (Ammerman & Cavalli-Sforza 1984: 107­8; Cavalli-Sforza et al. 1994: 299­300) Huolimatta näistä eroavaisuuksista Renfrewin päättelytapa näyttää olevan samoilla linjoilla Cavalli-Sforzan ideoiden kanssa toteutettaessa ihmisen evoluution rekonstruktiota yhdistämällä geneettistä, arkeologista ja lingvististä tietämystä (Cavalli-Sforza et al. 1988).  

Siksi ei ole yllättävää, että Cavalli-Sforza ja hänen kollegansa reagoivat varovasti Renfrewin kääntymykseen Ammerman/Cavalli-Sforza -teoriaan neoliittisen maanviljelysväestön leviämiseen "vaikute-aallon" kautta. (1994: 108, 257, 264­65, 297; but cf. Renfrew 1973) Renfrew esitti 1991 Huxleyn muistoluennossaan "arkeologiasta, genetiikasta ja kielellisistä eroista", että "käsitykselle maanviljelyn leviämiselle Anatoliasta Eurooppaan on merkittäviä geneettisiä todisteita", tehden yhteenvetoa, että "tämän täytyy korreloida kielellisten seikkojen, nimittäin alkuperäisen proto-indoeurooppalaisen kielen leviämisen kanssa laajalla alueella Euroopassa." (Renfrew 1992:
463, 472; also 1997: 88). 

Renfrew (1997: 82)  muistuttaa että "jo jonkin aikaa on ollut nähtävissä merkkejä, että uusi synteesi on orastamassa historiallisen lingvistiikan, esihistoriallisen arkeologian ja molekyyligenetiikan oppialojen välille." Tämä synteesi ei kosketa ainoastaan tunnustettuja kieliperheitä, kuten indoeurooppalainen, vaan myös äskettäin keskusteluun tulleita super-perheitä (katso Trask 1996; Dixon 1997; Carstairs-McCarthy 1997), kuten "nostraattinen" ('Nostratic'), eli oletettu Proto-IE:n ja lukuisin muiden kielirymien yhteinen alkuperä, ja "amerind".

Täten Cavalli-Sforzan "Reconstruction of human evolution" 1988 käsittää lähes kaikki kielet maailmassa, kuten myös Chenin, Sokalin ja Rühlenin "Worldwide analysis of genetic and linguistic
relationships of human populations" 1995,  samalla kun Renfrewin viimeaikaisin hypoteesi käsittelee maanviljelysväestön leviämisestä Lähi-Idästä (Renfrew 1997: 87) saaden genetiikasta tukea Barbujanilta 1994. 

Kommentti:
Suomalaisten kannalta kysymys indoeurooppalaisten liittymisestä joko maanviljelyn leviämiseen tai Kaspian/Etelä-Venäjän arojen kautta tulleeseen invaasioon ei ole aivan merkityksetön. Euraasian muinaisista väestöistä tiedetään jo niin paljon, että yhden porukan "siirtäminen" pakottaa arviomaan uudelleen muidenkin alkukodit ym. pesäpaikat.

Sims-Williamsin käsittelemä ongelma, Renfrewin ja Cavalli-Sforzan näkemysero indoeurooppalaisuuden tulosuunnasta, määrittelee myös uralilaisen kantakielen maantieteellistä sijaintia, sillä kanta-urali on sijoitettavissa samanaikaiseksi osoittautuvan kanta-IE:n naapuriin. Asko Parpolan ja Jorma Koivulehdon työn perusteella on uskottavinta sijoittaa molemmat kantakieli-vaiheet kohtaamaan toisensa eteläisellä Venäjällä, aron ja metsäisen maastotyypin rajalla. Tämä sopii myös siihen, mitä vanhat sanastot kertovat näiden kansojen elinkeinoista.

Cavalli-Sforzan prinsipaalikomponentti-kartoitukset sopivat myös em. kanta-indoeuroopan sijoittamiseen. Colin Renfrewin näkemys ehti olla eurooppalaisessa jakelussa kymmenisen vuotta ennenkuin se tuli tunnetuksi Suomessa Kalevi Wiikin käytettyä sitä oman kielihistoriaa fonetiikan kautta tarkastelevan työnsä pohjana.

K.Wiik jatkoi Renfrewin ajatusta indoeurooppalaisen kielen leviämisestä maanviljelyn myötä, ja sovelsi sitä uralilaisen kielen vaihtumiseen maanviljelyskulttuurin kieleksi, joka Renfrewin mukaan oli IE, uuden elinkeinon omaksumisen yhteydessä. Kielenvaihto U-IE onkin voinut tapahtua po. tilanteissa, mutta IE-kantakielen uusi myöhempi ajoitus ja itäisempi sijoittaminen ovat ristiriidassa tämän näkemyksen kanssa.

Monet seikat puhuvat maanviljelyn ja indoeurooppalaisen kielen yhdistämistä vastaan, vaikka vielä jokunen vuosi sitten se oli yleisimmin hyväksytty näkemys Euroopan tiedemaailmassa. IE-kielten maanviljelys-sanasto on peräisin ei-IE-kielestä, ja maanviljely levisi jopa eteläisimpään Skandinaviaan ennen IE-kantakielen hajoamista. Kun kaikissa nykyisissä indoeurooppalaisissa kielissä on jälkiä, em. eteläisellä Volgalla ja Kaspian aroilla n. 4000 eKr. aikoihin puhutusta kantakielestä, ne eivät ole voineet edetä länteenkään sitä aikaisemmin. Näistä kysymyksistä ei kuitenkaan ole vielä yksimielisyyttä, sillä monta asiaa on edelleen auki.

Edelläoleva tarkastelu osoittaa kuitenkin, että sellaiset sloganit kuten "ruukunpalasista ei voi nähdä mitä kieltä niiden tekijät puhuivat" tai käsitys että menneisyyden kansallisuuksista ei voida sanoa mitään varmaa, eivät ole nykyinen trendi Suomen ulkopuolisessa tutkimuksessa. Euroopassa ja maailmalla tehdään rohkeasti johtopäätöksiä ja päätelmiä etnisistä jatkumoista arkeologian, kielitieteen ja genetiikan löytöjen pohjalta. Suomessa tämän asian on ilmaissut mm. Christian Carpelan: "Kielihistoriallisten rinnastusten osalta oletan, että 1) arkeologisesti havaittavat vaikutusaallot ovat välittäneet myös kielellisiä vaikutteita ja että 2) kielellisiä vaikutteita välittäneet vaikutusaallot ovat myös arkeologisesti havaittavissa." (Ch.Carpelán kokoelmassa "Pohjan poluilla" s.250)

Kun siis ruukunpalasten tyyppi vaihtuu kahden maantieteellisen alueen välillä, on kyseessä nähtävästi etninen tai kulttuuri-raja, johon myös puhuttua kieltä yhtenäistävien tekijöiden vaikutus päättyi/alkoi. Ihmiset oman identiteetti-yksikkönsä sisällä vaikuttivat toisiinsa ja jakoivat myös ulkoiset innovaatiot keskenään, pyrkien tiettyyn samankaltaisuuteen. Tämä sama homogenisoitumis-prosessi on havaittavissa nykyisissäkin alakulttuureissa ja jopa ammattiryhmissä: Poliisit kertovat eri vitsejä kuin palomiehet. Kyseessä on sosiologinen tosiasia.

Kivikauden ihmisille yhteisö ja kuuluminen ryhmään oli vielä tärkeämpää. Jotakin keksintöä saatettiin karsastaa, kun toinen etninen ryhmä pitää sitä "lippunaan", kuten tunnetussa tapauksessa keramiikan (SÄR-1) häviämisessä Pohjois-Lapista keramiikkaa käyttäneen väestön sulautuessa Komsa-kulttuurin jälki-ilmiö -joukkoon, jotka olivat kuin tämänpäivän amish-lahko tai lestadiolaiset: "Meidän perheeseen ei televisiota hankita. Nih!" Niinpä läntinen Pohjois-Skandinavia jäi tuhansiksi vuosiksi keramiikattomaksi. Etnistä identiteettiä (=ero naapureihin) korostettiin pitäytymällä toisenlaisessa esineistössä.

Varhaisimman savi-innovaation levitessä suomalaisten asumille alueille, Suomi, Karjala, Baltia, jne., astioiden koristeluun ilmestyi heti tyyliraja, vaikka tietotaidon omaksumissuunta oli sama. Tämä ero, jota siis keramiikkaa aiemmin käyttäneillä alueilla ei samalla tavalla ollut, jakoi Suomen suurinpiirtein Oulujoen suusta Äänisen pohjoispuolitse vedetyn linjan mukaan pohjoiseen SÄR-1 -keramiikkaan ja eteläiseen Sperrings-1:een (ei ollut kieliraja nykyisessä mielessä). Esikeraaminen "kulttuuriraja" siis tuli näkyviin saviteknologian kautta.

Kun muinaiset ihmiset, suomalaiset ja muutkin, ylläpitivät sosiaalisia kokonaisuuksia, joissa esineistöä, tapoja, uskontoa ja puhuttua kieltä yhteinäistävät voimat vaikuttivat näin vahvasti, on syytä kysyä, miten tämä erosi nykyisestä "kansa" käsitteestä. Toisiaan kuullaan vahvasti esitettyjä mielipiteitä, ettei "kansoista" voida puhua esihistoriassa. Miten sitten kivikauden ihniset ajattelivat?

Kun ryhmäidentiteetin muodostamispyrkimys näyttää esiintyvän melkein kaikissa ympäristöissä, missä on ihmisiä, meidän täytyy joko olettaa kivikauden suomalaiset aivan erikoiseksi lajiksi, tai olettaa että he nimittivät oman alueensa samalla tavalla puhuvia asukkaita jollain nimityksellä, ja tunsivat olevansa kokonaisuus. Kun eripuolilta maailmaa on löytynyt todisteita kivikautisten ihmisten suurista monia vuosia kestäneistä yhteisistä projekteista, megaliitteja ym., voidaan pitää totena, että ihmiset pystyivät organisoitumaan ja toimimaan "johdetusti" jo ennen hierarkioiden, "yläluokkien" ja valtioiden syntymistä. Suomessa Jätinkirkot ovat suurisuuntaisin löytynyt kivikautinen rakennustyö, ja niitä on sekä rakennettu että käytetty monia vuosia. "Kiertelevät ryhmät" eivät pysty siihen.

"Suomessa", joka kivikaudella on käsittänyt laajemman alueen ja ilmeisesti useita kulttuurisia ja "hallinnollisia" yksikköjä, näyttää siis olleen asujaimisto, jonka jäsenet tiesivät kuuluvansa omaan joukkoon ja ketkä eivät kuulu siihen, mitä aluetta tämä joukko kontrolloi, millaiset toteemit ja riitit ovat sen tuntomerkkejä, miten se tekee yhteisiä asioita koskevia päätöksiä, ja että he puhuvat omaa kieltään, joka on eri kuin niiden "toisten". Kansa-käsitteestä ei puutu enää kuin verotus. Sekin heillä lienee ollut, sillä saamelaisten siita-järjestelmään on kuulunut ruokakuntien yhteiseen kassaan suorittamat (luontaistuote-)maksut, ja myös siitakouksien suorittama riistavarojen käytön säätely ja jakaminen.

Kivikautisten suomalaisten kansallinen identiteetti lienee ollut jopa vahvempi, kuin 2000-luvun eurovirkamieheksi opiskelevan lukiolaisen, joka toistaa kuin eksoottinen papukaija "ensisijaiseti ole eurooppalainen, sitten vasta suomalainen; en välitä siitä mistä maasta saan työtä, kunhan se on koulutusta vastaavaa, eikä rasita." Ilmankos esihistoriaakin väitetään "kansallisuudettomaksi".

Eri tieteenhaarojen tulosten tarkastelu synteesinä, kaikki faktat samalla pöydällä johtopäätösten raaka-aineena, vie tietämystä eteenpäin, ja auttaa myös näkemään kansallisuuksien jatkumoiden ulottumisen vuosituhansien taakse.