Alkuperäisemmässä traditiossa Attis kuolee verenvuotoon kastroituaan itsensä. Hän menehtyy kuusen alle, joka toistaa jokaisena keväänä tämän murhenäytelmän punaisissa kukinnoissaan. Anatoliassa kuusi olikin pyhä puu vielä myöhäiselläkin ajalla. Zeukseen liittyvässä tarinassa mainittu metsäsika on sekin jumalattareen liitetty eläin, joka esiintyy vielä skandinaavisen Freijan ratsuna ja edustajana, -tälläkertaa emakkona.

Sika tai metsäsika on myös neoliittisen Kaakkois-Euroopan jumalatar-figuurien valikoimassa, mikä yhdistää Kybele/Attis -traditiota myöhäiskivikauteen.

Kybelen kultin keskus oli Fryygiassa, Vähässä-Aasiassa, missä oli myös koko antiikin maailmassa kunnioitettu Fryygian Kybelen patsas. Tämä patsas oli hopeinen, paitsi että kasvot oli tehty mustasta meteoriitista. Sitä säilytettiin Pessinuksessa Galatiassa. Kybelen papit, galloi, olivat kastraatteja. Keväisissä juhlissa innokkaimmat kannattajatkin intoutuivat joskus kastroimaan itsensä. Näissä juhlissa esitettiin nopeaa musiikkia ja tanssittiin hyvin villisti.

Roomalaiset tunsivat ja arvostivat Fryygian Kybelen korkealle. Heille Hän oli Mater Deum Magna, "Suuri Jumalten Äiti", jota pyydettiin apuun Hannibalin ollessa Rooman porteilla. Sibyllan ennustuksen mukaan Karthagon armeija ei poistu Italiasta, ellei Suurta Äitiä tuoda Roomaan. Diplomaattisten kontaktien ja vetoomusten avulla Kybelen kuuluisa patsas tuotiinkin Roomaan Palatinus-kukkulalle 191 eKr., mikä rohkaisi roomalaisia toivottomalta näyttäneessä sotatilanteessa. Rooman kansalaisilta kuitenkin kiellettiin itsensä kastroiminen. Kybelen patsas jäi Palatinukselle rakennettuun temppeliin.

Attis oli tarinan mukaan paimen, johon jumalatar ihastui. Toisen tarinan mukaan hän oli Kybelen poika. Attis kuitenkin rakasti erästä nymfiä, mikä johti murhenäytelmään. Kybele hautasi Attiksen ensin Pessinukseen, mutta käyttikin sitten voimaansa palauttaakseen hänet henkiin.

Luonto oli kuollut ja nääntynyt Attiksen kuollessa, ja ylösnousemus elvyttikin kasvillisuuden. Attis kuuluukin samaan maanviljelyskulttuurien kuolevien ja ylösnousevien siittäjä-jumaluuksien jatkumoon, kuin Tammuz Mesopotamiassa, Adon / Adonis Syyriassa, ja Lemminkäinen / Lempo Suomessa. Luonnon ja viljelykauden lepovaihe, -pohjoisessa talvi, Levantissa kuiva kausi, ymmärrettiin siittäjä-jumalan Manalassa oleskelun ajaksi. Kun Attis / Adonis / Tammuz palaa elämään, luonto elpyy ja viljelijän työt alkavat.

Kun kivikauden ihminen aloitteli maanviljely-elinkeinoa, luonnon vuotuinen kasvukierto ja ajan syklisyys tulivat aikaisempaa tärkeimmiksi. Ihmisen ja luonnon syntymä, kuolema ja keväinen elpyminen / jälleensyntymä muodostuivat uskonnon keskeiseksi alueeksi. Luonnon ja ihmisen hedelmällisyydestä vastasi Jumalatar, ja joku looginen seltys piti olla sille, että luonto kasvukauden päättyessä lakastuu. Laskastuminen yhdistettiin Jumalattaren puolison tai rakastajan kuolemaan, koska itse Jumalatar ei voinut kuolla. Luonnon ja viljelyksien herääminen uuteen kasvuun yhdistettiin po. siittäjä-jumalan kuolleistanousemiseen, mitä juhlittiinkin iloisesta ja konkreettisin menoin.

Kuolevien ja ylösnousevien jumalien sarjaan täytyy lisätä vielä yksi: Jeesus. Kuten äitinsä Kybelen viha aiheuttaa Attiksen kuoleman, Jeesus kuolee ristillä Jehovan tahdosta, osana tämän jumalallista suunnitelmaa. Epiteetit "Hyvä Paimen" (myös Krisna) ja myös "uhri-lammas" johtavat ajatuksen Attikseen. "Veren puhtaaksipesevä voima" esiintyy myös Kybelen ja Attiksen Taurobolium-rituaalissa. Uhrattaessa härkää, sen veren annettiin valua kuopassa tai kaivossa alastomina seisovien uskovaisten päälle, jolloin näiden uskottiin "syntyvän uudelleen". Tarkoituksen sopi myös lammas, jos härkää ei ollut käytettävissä, joten uhraajat puhdistuivat karitsan verellä.

Välimeren maissa Kybelen ja Attiksen juhla oli kevätpäivän tasauksena, mikä on hyvin vanha ja yleinen pakanallisten määräaikais-juhlien ajankohta, ja kristillisen pääsiäisen lähtökohta.

Keisari Claudiuksen suosiessa Kybeleä tämän egyptiläistä kilpailijaa Isistä vastaan, Rooman viralliseen uskonnolliseen kalenteriin merkittiin seuraavat päivät:

• 15.4. Kuusi-vuotias härkä uhrataan.
• 22.4. Jumalan kuoleman merkiksi kaadetaan mänty. Apupapit ja kokelaat kuljettavat pyhän puun Kybelen temppeliin kantaen jumalan kuvaa sen oksissa.
• 24.4. "Veripäivä". Pyhä puu ja Attiksen kuva on suljettu hautaan. Surupäivänä pastotaan, ollaan seksuaalisesti pidättyviä, ja harrastetaan itsensä silpomista ja ruoskintaa. Ylin pappi, Archigallus, esittää Attiksen roolia ja vuodattaa vertaan. Tänä yönä hauta löydetään tyhjänä ja kirkkaasti valaistuna: Jumala on noussut kolmantena päivänä. Initioitavat osallistuvat Tavroboliumiin ja "syntyvät uudelleen" verellä puhdistettuina. Sen jälkeen he ovat kelvollisia papeiksi.
• 25.4. "Hilaria", ilojuhla. Attis on noussut kuolleista, ja kevään puhkeamista juhlistetaan pyhällä aterialla ja iloisella juhlimisella. Itsensä kastroineet, galloit, puetaan naisten vaatteisiin ja parfymoidaan. Täsmälleen 9 kuukautta Jouluun.
• 26.4. Rauhallinen lepopäivä.
• 27.4. Festivaalien päättäjäiset, joissa Kybelen kuva kannetaan arvokkaasti temppeliin ja esitetään uskonnollinen näytelmä.

Attis kuvataan myös iloisesti tanssivana lapsena, ja Kybeleä lapsineen esittävät kuvat ovat kovin samanoloisia kuin Madonna ja lapsi -asetelmat, joita on arvokkailla paikoilla tämänpäivän katolisissa kodeissa.

Sisilialaisessa Ennan kirkossa ollut vanha Madonna ja lapsi -veistos näyttää esittävän Kybeleä vilja-jumalatar roolissaan, Demeterinä, ja hänen tytärtään Persephonea. Ennan kirkkorakennus oli ollut aiemmin vihitty jumalattarelle. Kyseinen patsas siirrätettiin paavi Pius IX:n toimesta museoon. Saksalaisissakin kirkoissa oli 1300-luvulta jKr. alkaen tapana kiinnittää Marian patsaiden helmoihin tähkiä Demeterin palvojien ikimuistoiseen tapaan.

Italian Mustat Madonnat saattavat olla myös kirkolliseen käyttöön otettuja Demeterin patsaita, ja Chartresin katedraalin Marian kuvan sanotaan olleen alunperin pakanallisella alttarilla. Chartresin kirkko onkin kuuluisa esoteerisuudestaan. Lattia-labyrintti toki selitetään "pyhiinvaellus-magiikaksi", mutta kirkon suurenmoisen ruusuikkunan keskipisteen valo osuu lattiaan pultilla merkittyyn pisteeseen vain yhtenä päivänä vuodesta, joka päivämäärä oli aikoinaan pyhitetty... (ketä tämä kiinnostaa? -ehkä joskus toiste).